Ulkotarhassa ikänsä asunut valjakkokoira aloitti koejakson meillä

Maailma on ihmeellinen paikka. Olin juuri edellisessä artikkelissani kirjoittanut, kuinka nyt keskittyisin nuorien vinttikoirieni kasvun tukemiseen, koska en ainakaan jaksaisi hankkia kolmatta koiraa. Sopivan rodun, kasvattajan, yhdistelmän ja pennun etsiminen, hankkiminen ja kouluttaminen tuntui liian vaivalloiselta projektilta juuri, kun olin reippaan neljän vuoden sisällä kasvattanut kahdesta pennusta kunnollisen koirakansalaisen – ja sitten lyhyen ajan sisällä menettänyt riipivällä tavalla kaksi parhaassa iässä olevaa rakastettua nelijalkaista ystävää.

Vaikka ajatus koiran hankinnasta tuntui luotaantyöntävältä, sydämessäni kaihersi. Orpo tunne ei jättänyt minua rauhaan ja metsässä vaeltaessani tunsin, kuinka puiden oksilta roikkui kaipaus.

Kaipasin sitä elämää, jota elin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin. Neljää koiraa, Elnaa ja Intoa. En sitä, että minulla on paljon koiria, hiekkaa lattialla ja krooninen rahapula, vaan sitä, mitä Into ja Elna minulle olivat, mitä ne minulle edustivat.

Elna oli täydellinen, pikkuveljilleen rakastava ja topakka isosisko. Se sai Olmista ja Alpista aina niiden parhaat puolet esille. Into toi laumadynamiikkaan uskomattoman paljon ja luulen, etten tietyllä tapaa tule koskaan toipumaan sen kuolemasta – tai ainakaan hyvin pitkään aikaan.

Tuntuu, kuin Inton kuoleman myötä Olmi ja Alpi olisivat tippuneet kanssani samaan kuiluun. Lopulta meistä kukaan ei enää tuntunut tietävän, miten löytäisimme uudelleen asiat, joista meillä oli tapana nauttia. Aamukasteen metsässä. Hämähäkin seitit, joilla auringon säteet leikittelivät. Metsän tuoksun ja korkeiden mäntyjen hiljaisen viisauden. Miten orvoksi me jäimmekään Inton kuoleman jälkeen.

Kyllä se siitä

Yritimme totutella tilanteeseen. Tällaista tämä nyt on. Mutta sen sijaan, että olisin päivä päivältä toipunut menetyksestäni, tuntui, että ajelehdin vain kauemmaksi rannasta.

Ihmiset lähelläni koittivat rohkaista, että nyt voin mennä ja tulla whippettien kanssa ja kaikki on paljon helpompaa. Mutta todellisuudessa mikään ei tuntunut helpommalta — ainoastaan orvommalta. Orvommalta siitäkin huolimatta, että yritin täyttää elämäni uusilla asioilla: uusilla ihmisillä ja uusilla harrastuksilla, rutiineilla ja arjella uudella paikkakunnalla. Mikään ei kuitenkaan tuonut takaisin sitä oloa, joka minulla oli silloin, kuin rauhoitumme koko lauman kanssa omaan pesäkotiimme pitkän päivän päätteeksi. Sitä kutsutaan onneksi.

Tilalle jäi vain kaipaus. Kaksi jäljelle jäänyttä nuorta koiraa oli ajanut minut mottiin: ei pentua voisi hankkia nuorukaisten jalkoihin (eikä rikkinäisellä sydämellä koskaan kasvatettaisi koiran versoa).

Kuinkas sitten kävikään?

Selasin puoleen yöhön kotia etsivien aikuisten koirien palstoja, joita tutkiessani tulin vain entistä surullisemmaksi. Lisää hukattuja olentoja vailla päämäärää.

Pakkomielteeni kodittomien koirien palstoja kohtaan oli sammumaton siitäkin huolimatta, etten edes halunnut ajatella uuden laumakokoonpanon rakentamista. Tiesin, etteivät asiat koskaan palaisi ennalleen, eikä mikään toisi Elnaa ja Intoa takaisin. Niiden taakseen jättämät saappaat olivat liian suuret yhdellekään kotia kaipaavalle raasulaiselle.

Vaan erään kerran mekaanisesti puhelimen näyttöä väsymättömänä rullaava peukalo lopetti työnsä ja pysäytti kuvaruudun hyvin jäsennellyn ilmoituksen kohdalle. Se oli merkillistä, koska ruudulla kerrottiin nuoresta ruskeasta valjakkokoirasta, joka oli ikäluokaltaan jotain Olmin ja Alpin välimaastosta – siis ehdoton nou nou.

Seuraavana päivänä toimistolla – työpäivää lopetellessani – etsin ilmoituksen jälleen käsiini. Kirjoitin ilmoituksen jättäneelle valjakkoharrastajalle viestin, jossa kerroin lyhyesti itsestäni, historiastani ja siitä, millaisia toiveita minulla olisi, jos joskus vielä hankkisin koiran. Kerroin, että ilmoituksessa mainittu narttu oli tarpeisiini turhan nuori, mutta jos eteen koskaan sattuisi muita vastaavia, ehkä reilusti vanhempia koiria, minuun voisi ottaa yhteyttä. Ilmoitukseni ei vanhene.

Alle tunnin kuluttua minulla oli vastaus. ”Kyllä täältä sinulle koira löytyy. Vähennän koiramäärää tänä keväänä, sinun lienee parasta tulla itse katsomaan. Sovittelen pareja sitten, kun tapaan ihmiset ja heidän koiransa.”

Tarhakoirasta kotikoiraksi — kannattaako tähän edes ryhtyä?

En joutunut elämään jännityksessä kauaakaan, sillä perjantaisessa viestinvaihdossamme sovimme tapaamisen jo sunnuntaille.

Olin paikalla sovittuna ajankohtana sovittuun aikaan ja koiratarhat – sekä valjakolliset koiria tavattuani – lähdimme yhdessä lenkille; minä, koirani sekä 6-vuotias eurohoundnarttu kasvattajansa kanssa.

Pienellä kolmen kilometrin kävelyllä minulle aukeni kokonaan uusi maailma, sillä valjakkourheilu oli minulle entuudestaan vieras, mutta hyvinkin kiehtova laji. Riitta kertoi, että näennäisesti risteytyskoirina syntyvät valjakkokoirat ovat kuitenkin huolella suunnitelluista yhdistelmistä, joista pentue kasvatetaan aikuisiksi ennen varsinaista koirien valikointia tai karsimista. Näissä yhdistelmissä jalostustavoitteiden pääpainona ovat aina suorituskyky ja sitä tukeva terveys, rakenne ja luonne.

Sumu, jota Riitta minulle kaavaili, oli juossut kuuden koiran sprinttivaljakon johtajana. Se oli Riitan ohjastaessa johdattanut valjakon onnistuneesti hakemaan EM-kultaa Norjasta, PM-kultaa Ruotsista, MM-hopeaa Saksasta, World-cupin voiton Venäjältä ja jokusen Suomen mestaruuden.

Sain kuulla, että johtajakoiralta vaaditaan paitsi itseluottamusta, myös kykyä itsenäiseen työskentelyyn ja nopeiden ratkaisujen tekemiseen. Näillä koirilla toiminta- ja ratkaisukyky tulee jo syvältä perimästä, eikä sitä puuttunut myöskään menestyksekkään uran taakseen jättäneeltä Sumulta, jonka oli tarkoitus aloittaa hyvin ansaitut eläkepäivänsä. ”Ansioikkaan uran jälkeen muutto kotikoiriksi ja huomion keskipisteeksi on parasta, mitä voin antaa entisille kisakoirilleni. Ne ovat sen ansainneet.” Riitta summasi.

Lenkin ja kiinnostavan kahvituokion jälkeen olin kenties enemmän hämmennyksissä kuin paria tuntia aiemmin koiratarhoille saavuttuani. Olin kuvitellut, että pystyisin helposti sulkemaan valjakossa juosseet tarhakoirat mielestäni nopean pikapiipahduksen jälkeen, mutta sen sijaan näin iloisessa ja reippaassa Sumussa valtavasti potentiaalia.

Mutkaton, mutta riittävän ohjaajapehmeä Sumu teki ensivaikutelmallaan ja ominaisuuksillaan minuun suuren vaikutuksen. Vaan päätöksen edessä painoi silti vielä muutakin: aikuisen koiran kohdalla myös koiran menneisyydellä ja kokemuspohjalla on suuri merkitys sen suhteen, miltä tulevaisuus koiran kanssa näyttäisi ja siksi suhtauduin vieraaseen tarhakoiraan sitoutumiseen äärettömän skeptisesti.

Sumu ei ollut koskaan viettänyt tavanomaista kotikoiran elämää, vaan se oli elänyt ikänsä ulkona tarhassa muiden koirien kanssa. En osannut ollenkaan arvella, voisiko tällaisista lähtökohdista rakentaa hienosti vuorovaikutteisen koiran ja ihmisen välisen luottamussuhteen siten, että tulevaisuudessa me molemmat voisimme olla onnellisia.

Koska olin samaan aikaan hyvin vaikuttunut koiran ominaisuuksista, mutta myös epäilevällä kannalla sen historian vuoksi, päädyimme ratkaisuun, jonka myötä Sumu lähti mukaani kahden viikon koejaksolle. Uskon, että sinä aikana näen, miten koira lähtee vastaanottamaan sille tarjottua elämäntapaa, jossa on valtava kontrasti eloon tarhassa valjakkokoirien kanssa.Toivottakaa meille onnea!

40

Toivepostaus: WHIPPET Q&A (osa 3)

On toistaiseksi viimeisen Q&A -postauksen aika! Kysymyksiä tuli lopulta niin paljon, ettei kaikkia aiheita vielä tämänkään postauksen myötä ole ehditty käymään läpi.

Kolmeen artikkeliin tiivistyneet kysymykset ovat kuitenkin niitä, joiden aihepiireistä tuli kaikkein eniten tiedusteluja. Voit halutessasi lukea ensimmäisen osan tämän linkin takaa ja toisen osan tämän linkin takaa. Ehkäpä ennemmin tai myöhemmin innostun jatkamaan sarjaa, sillä omat kokemukseni whippeteistä selkeästi herättivät paljon uteliaisuutta!

Muistahan, että voit aina kaivautua Whippet-Harrastajat ry:n sivuille tai Facebookin Whippet Suomi -ryhmään etsimään lisätietoja rodusta.

Tällä kertaa pureudumme näöllä metsästävän koiran ulkoiluttamiseen. Haluan yhä korostaa, että vastauksissa ei esitellä absoluuttista totuutta tai rotuyhdistyksen virallista kantaa. Kyseessä on erään aivan tavallisen koiranomistajan näkökulmia ja ajatuksia aiheen tiimoilta.

Oletko opettanut vapaanaolon erikseen?

Kyllä! Olen opettanut hihnoitta ulkoilun kaikille koirilleni rodusta riippumatta. Harjoittelu on aloitettu heti pennun muutettua luokseni, eli koiran ollessa noin 8 viikkoa vanha.

Koen, että asian suhteen pääsee helpoimmalla, kun vapaana ulkoilun ja siihen liittyvät normit ottaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa osaksi päivittäistä arkea. Tällöin koira alkaa pitämään vapaana ulkoilua ja siihen liittyviä nyansseja, kuten luoksetuloa ja uudelleen kytkemistä arkisina asioina.

Olen ladannut aikoinaan Facebookkiin videon, josta voit katsoa, minkälaista tunnelmaa suosin koiria vapaana ulkoiluttaessani. Haluan, että koirat kulkevat lähelläni ja ovat kuulolla, vaikka ne saavatkin samalla touhuta omiaan, kuten videolla maastoa tutkiva pentu-Alpi osoittaa.

Olen tehnyt vapaanaoloharjoituksia sekä kahden kesken pennun kanssa, että myös osana lauman kanssa ulkoilua. Lauman kanssa ulkoillessa pienellä koiranpennulla on usein suurempi kynnys poistua porukasta. Toki poikkeus vahvistaa säännön  kuten naapurin olohuoneeseen vilistänyt Alpi pentuna opetti. Onneksi myrtyneen naapurin suhtautuminen pentuun ei ollut koiraa kohtaan palkitseva, joten pienestä kömmähdyksestä huolimatta Alpi on tänä päivänä varsin luotettava vapaanaulkoilija.

Hallittujen arkiulkoilujen lisäksi whippetit pääsevät myös ns. rallaamaan, mikä tarkoittaa erikseen laakealle alueelle hakeutumista ja siellä koirien juoksuttamista. Usein tavalliset metsäolosuhteet eivät tarjoa tällaiselle rallailulle kovin hyviä mahdollisuuksia; näkyvyys eläinten ja muiden ulkoilijoiden suhteen ei ole kovinkaan optimaalinen. Hallitusti lähellä kulkeva koira on helpompi saattaa myös vieraiden koirakkojen ohi, toisin kuin metrien päässä hurvitteleva kiihtynyt villiäinen.

Lähteväkö whippetit kun näkevät jäniksen?

Olmin vastaus on ”kyllä!”, Alpin vastaus on ”jos huvittaa” ja Jennan vastaus on; ”asia ei ole niin mustavalkoinen.

Olmi lähtee mieluusti jänisten perään, mutta pystyn vaikuttamaan siihen jonkin verran. Ensimmäiset 2 vuotta sen kanssa kävivät vaivatta ja pidin sitä varsin luotettavana vapaana ulkoilijana. Pikkuhiljaa se alkoi saamaan toistuvista viehe- ja ratatreeneistä yhä enemmän itsevarmuutta saaliin tavoittelun suhteen sen aina lopulta saavuttaessa tavoittelemansa saaliin.

Lopulta sen usko omiin kykyihinsä oli valtaisa. Vapaana ulkoillessaan se pääsi selkäni takana livahtamaan riistan perään ilman, että tuskin huomasin. Se uskoi saavuttavansa tavoittelemansa missä tahansa, joten sen kynnys omille reissuille lähtemiselle madaltui. Itse saaliin tavoittelu tuntui olevan sille itsessään niin palkitsevaa, ettei lopulta mikään mahti katkaissut sekunnin murto-osassa käynnistynyttä tahtotilaa. Ja niin paketti ikään kuin levähti käsiini riippumatta siitä, päätyikö koiran irtiotot metsässä sen eduksi vai eivät. Koira sai niin paljon mielihyvää pelkästä saaliin tavoittelusta, että sille kannattavinta oli lähteä jänismetsälle; oli lopputulemana viehetreeneistä tuttu tapporavistus tai ei.

Kun Olmilla oli takanaan muutamia (sille itselleen palkitsevia) kokemuksia tällaisista ei-toivotuista reissuista, tuli sen irtipitämisestä huomattavasti hankalampaa ja riskialttiimpaa.

Nykyisin se ei tarvitse näköärsykettä ollenkaan. Tuore, ilmavainulla nostettava haju riittää siihen, että se on valmis ampaisemaan omille teilleen. Jos huomaan sen aikeet silloin, kun se hakee hajun suuntaa, pystyn pysäyttämään ja kytkemään sen. Mutta jos se jo tietää mistä suunnasta haju tulee, en välttämättä pysty enää vaikuttamaan siihen ollenkaan. Silloin kutsuhuuto, kieltosana tai namipussin rapistelu kaikuvat kuuroille korville.

Ennen kahden vuoden ikää sain sen vielä täydestä vauhdista kääntymään takaisin, mutta viehetreenit ovat tehneet tehtävänsä. Olmilla on syvä palo ja usko siihen, että se pystyy lopulta tavoittamaan havittelemansa saaliin.

Sikäli minulla on kaksi täysin ääripäiden vinttikoiraa. Alpi ei lähde saaliin perään. Jos sen kohdalle osuu erityisen herkullinen tilanne (jossa Olmi toimii vielä yllykkeenä), se saattaa käydä ajamassa linnun tai riistan liikkeelle. Mutta Alpi ei näe tarpeelliseksi tavoitella niitä sen pidempään. Olmi sen sijaan saattaa viipyä reissuillaan huolestuttavan pitkään.

Molemmat koirat taitavat luoksetulon tilanteissa, joissa vietti ei vie.

Miten olet opettanut whippettisi tulemaan luokse esim. jos näkevät jäniksen?

Luoksetuloa voi olla turhanpäiväistä vaatia, jos tilanne koiran kanssa on sellainen, jollaisen olen kuvaillut edeltävässä kappaleessa yllä. Luoksetulokutsu voi olla viisaampaa jättää sellaisille hetkille, jolloin on kohtuullista vaatia koiralta sen täydellinen suorittaminen.

Vinttikoiran kanssa ulkoillessa tärkeintä tuntuu olevan riistaeläinten välttely ja koiran kytkeminen ennen, kuin se saa haju- tai näköärsykkeen riistasta. Muutaman vuoden kokemuksella olen oppinut, että aamu- ja iltahämärissä on todennäköisintä törmätä riistaan. Sen sijaan keskellä päivää näihin eläimiin törmääminen on epätodennäköisintä (joskin mahdollista). Whippettien aamu-unisuus koituukin tässä mielessä koiranomistajan onneksi. Jos whippetit saavat päättää, ne kaivautuvat yöuniltaan vällyjen välistä vasta lähempänä puolta päivää.

Jos whippet sattuu olemaan tyypiltään kuten Alpi, sen luoksetulon vahvistaminen haastavissa olosuhteissa käy kuten minkä tahansa muunkin koiran luoksetulon vahvistaminen; koira tarvitsee saatavilleen jotain sellaista, minkä se arvoittaa riistan (tai muun häiriön) yläpuolelle. Alpin tapauksessa esimerkiksi hihkuva ihminen, rapiseva muovipussi ja herkullinen loppupalkka voivat hyvinkin arvoittua korkeammalle, kuin vaivalloinen ja kaukana siintävä saaliseläin. Mutta kun kyseessä on Olmi, ja jänis ilmestyy näköpiiriin…

Niin peli on menetetty. Olmi tulee reissuiltaan sitten, kun ehtii. Kerroin jo yllä, ettei siihen voi vaikuttaa, jos se on ehtinyt lähtemään. Se menee tilaan, jossa se pystyy uhkarohkeasti juoksemaan vaikkapa autotien lävitse; koira tuskin välittäisi, vaikka sen pitäisi juosta elefanttilauman tai palavan talon läpi. Luulen, että vaikka jahdissa oleva vinttikoira päätyisi auton töytäisemäksi, se pyrkisi ensisijaisesti jatkamaan jahtiaan vaurioista huolimatta. Tämä kertoo aika paljon siitä, miten tämän tyyppiset koirat toimivat. Ja vastaa varmaan osaltaan kysymykseen siitä, miksi herkkupussin rapistelu ei auta. Sellaisessa tilassa koiralle ei ole muuta, kuin riista.

Onnekseni Olmi on kuitenkin osaltaan varsinainen mammanpoika. Heti kun se on saanut ”tehtävänsä suoritettua” se pyrkii palaamaan luokseni, eikä kiihkeästi etsi jotain uutta ja mielenkiintoista. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että se on nenätyöskentelyssään niin lahjakas, että se haistaa paitsi piilottelevan riistan, myös sijaintini.

Se on lähtenyt omille reissuilleen vierailla paikkakunnilla, vieraissa metsissä. Ja vaikka olen sen poissa ollessa edennyt jopa kilometrejä tai mennyt odottamaan sitä sisälle rakennukseen, se on aina lopulta tavoittanut minut. Joskus on toki käynyt niinkin, että se on pysäytetty, eikä ole siksi päässyt takaisin luokseni.

Koen tämän perustuvan tehtyyn kasvatustyöhön ja juuri tämän yksilön optimaalisesti hyödynnettyihin luonteenpiirteisiin. Pystyn luottamaan siihen, että jos koira ei ole joutunut onnettomuuteen, se kyllä palaa takaisin. Siksi onkin erityisen ahdistavaa, jos koira on pidempään poissa. Pahin pelkoni on, että se päätyy auton alle, tippuu kaivoon tai joutuu muuten kiipeliin viettinsä johdattamana.

En usko, että mikään yksittäinen herkku- tai lelupalkka tuo yksin mukanaan sellaista mahtia, jolla vietikkään vinttikoiran voisi opettaa työskentelemään ihmisen eduksi myös tilanteissa, joissa sillä on mahdollisuus hakea valtavaa hyvänolontunnetta sen viettityöskentelyn kautta.

Se, että Olmi saattaa lähteä kesken lenkin tuntuu enemmän kuin harmilliselta; teen tietoisen riskin aina, kun irrotan siltä hihnan.

Olmi on nopeasti syttyvä, upean vietin omaava koira. En koe, että minun pitäisi torua sitä jostain, mitä kuitenkin edellytän siltä treeni- ja kisatilanteissa. Toki tällainen vietti rajoittaa ulkoilua siten, että useimmissa paikoissa koira on pidettävä kytkettynä. Tarkoituksenani kun ei ole saattaa koiraa vaaratilanteisiin tai häiriköidä metsäneläinten rauhaa.

Tällaiselle koiralle ihanteellisimpia vapaanaulkoilupaikkoja ovat oman kokemukseni mukaan hiekkamontut, joilta työkoneet ovat karkottaneet eläimet. Siellä vietikäskin koira voi keskittyä puhtaasti juoksemiseen – ei saaliin tavoitteluun – sekä koirakavereiden kanssa kommunikointiin ja leikkimiseen.

Ideaalimaailmassa Olmi osaisi hillitä itsensä metsässä tai pelloilla eteen osuvissa tilanteissa. Tulee kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on yksilö, jonka syttymiseen riittää parhaassa tapauksessa jopa tuulen liikuttamat kuivat lehdet. Koira on samalla sekunnilla valmis jahtiin.

Olmi on paitsi vietikäs, myös nopeasti asioita toisiinsa ketjuttava taituri. Sen silmiin syttyy ratatreeneistä tuttu palo silloinkin, kun se taajamassa ulkoillessaan kuulee moottorivieheen ääntä muistuttavan moottorisahan äänen. Se kuikuilee uteliaana ympärilleen myös silloin, kun meidät ohittaa mönkijä, jollaisia treeni- ja kisatilanteissa usein liikkuu.

Onko whippet muita rotuja onnettomusalttiimpi?

On. Kun kevyt runko, jota pohjavilla ja paksu karvapeite ei ollenkaan suojaa (koska niitä ei ole), yhdistetään valtavaan kiihtymis- ja tilannenopeuteen koen, että riski onnettomuuksiin on selkeästi todennäköisempi, kuin muiden roturyhmien edustajilla. Lähtökohtaisesti kaikki muihin roturyhmiin kuuluvat koirat edustavat karvapeitteisiä ja pehmeäliikkeisempiä koiria.

Hurjista lähtökohdista huolimatta koen, että moni whippet tuntuu olevan tavattoman onnekas. Niiden kehot taipuvat aina toisinaan uskomattomiin suorituksiin ja yllättävän usein hurjiltakin näyttävistä tilanteista selvitään pelkällä säikähdyksellä.

79

Toivepostaus: WHIPPET Q&A (osa 1)

Sillä hetkellä, kun keväinen auringonpaiste vaihtuu viimaiseksi tuuleksi joka tuo mukanaan suuria, vimmatusti kieppuvia lumihiutaleita, on kuvaukset lopetettava. Vaikka kuvauspaikka on huolellisesti valittu ja aikaakin olisi, ei whippettien ilmeitä pelasta enää mikään. Koirien tyytymättömyys paistaa kilometrien päähän.

Niiden korvat liimautuvat päänmyötäisesti ja tassut nousevat vuoroin asvaltilta. Suuret silmät katsovat anellen kohti, eikä jätä mitään kysymyksien varaan.

”Tottakai me voidaan lähteä kotiin.”

Sellaisia ne ovat, elekieleltään hillityt whippetit. Koiria, jotka yleisesti ottaen kommunikoivat kuiskaten; merkityksellisillä katseilla, korvien asennoilla, tassuilla.

Hyvällä tuurilla – tai tavattoman onnellisessa hetkessä – voit kohdata häntäänsä heiluttavan whippetin. Se ei useinkaan ole sellainen perusoletus, kuten esimerkiksi spanieleiden tai noutajien kanssa työskennellessä.

Yleisimmät blogiaiheiden ulkopuolelta minulle tulevat yhteydenotot koskevat yhteistöiden lisäksi sitä, millaisia koiria whippetit oikein ovat.

Olmi ja Alpi ovat herättäneet paljon kiinnostusta, minkä lisäksi blogini taitaa päätyä Googlen hakutuloksiin rodusta tietoa kaivettaessa. Sen vuoksi päätin kirjoittaa aiheesta toivepostauksen ja käydä muutamia lukijoita kiinnostaneita kysymyksiä läpi.

Koska kysymyksiä tuli lopulta verrattain paljon, jaoin postaukset useampaan osaan. Ensimmäisessä postauksessa käsittelen sitä, kenelle ja minkälaiseen kotiin whippet sopii. Myöhemmissä postauksissa tulen käsittelemään harrastamista – tai harrastamattomuutta whippettien kanssa sekä whippettien ulkoilutusta ja vapaana pitoa.

Haluan vielä korostaa, että katselen aihetta melko kapealta kannalta. En ole omistanut kymmeniä whippettejä, elänyt vinttikoiramaailmaa vuosien ajan tai liikkunut aktiivisesti rotupiireissä. Olen vain tavallinen koiranomistaja, jolla on historiassaan muutamia, hyvin erityyppisiä koirarotuja, joita käytän tässä artikkelissa vertailukohteina.

Toivon siis, että ymmärrät, että kyseessä on yhden ihmisen kokemuksiin ja näkemyksiin perustuva artikkelisarja. Yleisesti rotuun tutustuminen kannattaa aloittaa rotuyhdistyksen sivuilta (täältä), jonka jälkeen whippeteläinten arkea voi seurata esimerkiksi Whippet Suomi -nimisessä Facebook -ryhmässä. Ryhmässä lisäkysymysten esittämiselle aukeaa loistava mahdollisuus! Sen jälkeen suosittelen rodunedustajien tapailua livenä: julkisissa tapahtumissa (näyttelyt, juoksutapahtumat) sekä sittemmin yhteydenoton jälkeen kasvattajan tiloissa sopivaa yhdistelmää, pentuetta ja pentua etsittäessä.

Netin keskustelupalstat tai ilmoitukset eivät useinkaan mahdollista täydellistä osumaa, joten siksi suosittelen rohkeaa yhteydenottoa suoraan kiinnostavaa kasvattajaa kohtaan heti, kun pentuhaaveiden täytäntöönpano alkaa tuntumaan ajankohtaiselta parin vuoden tai vuoden aikaikkunassa. Se, että myös ihmisten väliset henkilökemiat pennun hankintaa suunnittelevan ja kasvattajan kanssa osuvat yhteen on kuin kirsikka kakun päällä – ja tekee koiran omistamisesta entisestäkin hienomman seikkailun.

Olen kerännyt tähän artikkeliin Instagramissa saamiani sekä sähköpostitse minulle lähetettyjä kysymyksiä. Keskustelua voidaan jatkaa kommenteissa, joissa lisäkysymyksiä voi ilman muuta esittää!

Sopiiko whippet yleisesti ottaen lapsiperheeseen?

Jo rotumääritelmään kirjattu lempeä ja tasapainoinen kiteyttää hyvin sen, miksi pystyn suosittelemaan whippettiä myös lapsiperheeseen. Lisäksi aikuinen whippet on yleisesti ottaen rauhallinen ja kärsivällinen.

Sopua rakastavina eläiminä ristiriitatilanteeseen päätyvä whippet ensisijaisesti vetäytyy, enkä äkkiseltään keksi tilannetta, jossa rotutyypillinen whippet olisi edes provosoituna uhmannut ihmistä aggressiolla.

Jos lapsiperhearki on esimerkiksi lapsilukumäärän vuoksi kovin äänekästä, villiä ja huomattavan eloisaa, suosittelen rotuhaaveiden sysäämistä tuonnemmaksi tai temperamentiltaan vahvan yksilön hankkimista. Whippetit todella ovat mukavuudenhaluisia ja herkkiä, ja ainakin omat koirani liittävät vaatimuksiinsa tämän myötä rauhaisan ympäristön. Toisinaan jo vieraiden tullessa kylään koirani vetäytyvät asunnon hiljaisimpaan huoneeseen ja ottavat siellä keskenään sikeät nokkaunet.

Lähteekö whippetistä paljon karvaa?

Whippeteillä ei ole pohjavillaa, joten sikäli karvanlähtö on mielestäni erittäin kohtuullista. Whippeteistä kyllä lähtee karvaa (kuten tarkkasilmäisimmät huomaavat kuvasta yllä – sohvaa ei ole putsattu kuukauteen!), mutta irtokarva ei keräänny lattioille pölypalloiksi, kuten joidenkin muiden koirarotujen karvoilla on tapana.

Sopiiko whippet jonkun toisen roturyhmän edustajan kaveriksi?

Erittäin sopeutumiskykyisenä koirana uskon whippetin sopeutuvan hyvin myös jonkun toisen roturyhmän edustajan kaveriksi. Minulla on ollut whippettien kanssa hollanninpaimenkoiramix ja noutaja, enkä keksi mitään, mistä voisi aiheutua ongelmia myöskään muiden rotujen kohdalla.

Huomionarvoista on se, että kyseessä on näöllä saalistava koira joka pääsee hetkessä huippunopeuteensa. Tämän puolesta en ehkä itse hankkisi whippettiä pienten ja hentoisten koirien kaveriksi (onnettomuusriskin vuoksi; ettei tule jyrätyksi), mutta tiedän, että siitä huolimatta on monia koiraperheitä, joissa whippetin kaverina on huomattavasti pienempi koirakaveri.

Whippet menee mainiosti myös isompien koirien kaverina. Vaikka rotu saattaa äkkiseltään tuntua keijumaisen kevyeltä koen, että rotu on yllättävänkin kestävä ja etenkin urokset jykeviä leikkimään isompienkin koirakavereiden kanssa. Koska whippettien leikit liittyvät usein niiden nopeuteen ja sillä koirakavereiden kiusoitteluun, annoin whippettieni taannoin leikkiä vapaasti yli 30 kiloisen dogomixinkin kanssa.

Miten whippet toimii lauman kanssa? Entä ilman?

Whippet mielletään helposti laumassa viihtyväksi roduksi. Olen huomannut, että vinttikoirilla on tapana kerääntyä: yhden vinttikoiran hankkinut tulee hankkineeksi toisen, kolmannen, neljännen… Enkä ihmettele. Elo on sopuisaa ja vinttikoirat tuntuvat viihtyvän yhdessä.

Siitä huolimatta olen tehnyt paljon töitä molempien whippettieni laumakäyttäytymisen suhteen nimenomaan ulkoilutilanteissa. Omassa laumassa whippettini eivät teinivuosiensa jälkeen ole aiheuttaneet ongelmia, mutta toisinaan niistä voi edelleen olla harmia yksinomaan ulkoilutilanteissa, jos ne saavat muiden laumassa olevien koirien tyypistä tai energioista kimmokkeita itselleen.

Ei ole tavatonta, että esimerkiksi laumalenkeillä kulkevat whippetit haluavat ottaa nopeita pyrähdyksiä lauman ympäri ja villitä kaikki sekamelskaan, josta syntyy kaoottinen koirakaruselli. Tällaisissa ja tämän tyyppisissä tilanteissa omat whippettini käyttävät herkästi nopeuttaan hyväkseen ja joko poistuvat aiheuttamastaan kaaoksesta tai sitten villitsevät sitä entisestään tekemällä hyökkäyksiä hitaampia tai pehmeämpiä yksilöitä kohtaan. Näitä puolustuskyvyttömiä tai -haluttomia koiria ne saattavat sitten ilkikurisesti närppiä ja kiusata.

Olen nähnyt whippettien tekevän tätä niin laumassa muiden koirarotujen kanssa, kuin myös laumassa whippettien kesken. Usein yhdestä tulee kohde, jota muut kiusaavat kuin pahansisuinen korppilauma. Toki taipumusta saman tyyppiseen kiusantekoon löytyy muidenkin koirarotujen parista, eli tämä ei ole yksinomaan whippettien toimintamalli. Voin vannoa, että jos vietät vuorokauden aktiivisessa koirapuistossa, et voi välttyä näkemästä vastaavaa tilannetta.

Samanlaista rajojen kokeilua, egojen pönkitystä ja heikompien kiusaamista tapahtuu herkästi tilanteissa, joihin liittyy mitä tahansa nuoria uroksia. Whippettien nopeus ja tilanteisiin usein liittyvät juoksupyrähdykset luovat tilanteen rauhoittamiseen omat haasteensa ja omien kokemuksieni mukaan ainakin Olmilla ja Alpilla taipumus kiusantekoon on istunut sitkeässä, vaikka siihen on alusta alkaen pyritty puuttumaan perusteellisesti.

Nuorten tai muuten epävarmojen whippettien ulkoilutilanteissa ilmenevä uhma ja kokeilunhalu on ainoa asia, jota pidän negatiivisena asiana niiden laumakäyttäytymisessä. Muuten rodun edustajat tuntuvat aina pyrkivän rauhaan ja sopuun ja mielestäni onkin huikeaa, kuinka helppoa whippet-tuttujen kanssa on reissata vaikka samassa autossa, oli kyse sitten samaa tai eri sukupuolta olevien koirien ahtamisesta pieniin tiloihin.

Luonteenpiirteiden lisäksi whippeteillä on ilmeikkäät kasvot, joiden perusilme on rauhanomainen. Niillä on hienosti tunnetiloja ilmentävät korvat ja sopusuhtainen ja selkeä keho, joten rodun edustajilla on hyvät lähtökohdat toimia pidettyinä laumakoirina.

Kaikesta huolimatta whippet toimii hienosti myös yksin. Uskon, että syvästi kiintyvälle whippetille ihmisen rooli on tällöin entistäkin tärkeämpi paitsi ruuan ja resurssien tarjoajana, myös hellyyden jakajana ja kumppanina.

Koska sitä whippetit todella tarvitsevat: hellyyttä ja kumppanin. Vaikka niiltä edellytetään vieheen perässä juostessa äärimmäistä itsenäisyyttä ja ratkaisuntekokykyä, ne ovat kaiken muun ajan hyvin läheisyydenkaipuisia: koiralaumassa ne usein nukkuvat lähekkäin ja pesevät ja hoitavat toisiaan. Oli niillä ystävinä sitten muita koiria tai pelkästään ihmisiä, varsin tavanomaista on löytää whippet oman ihmisensä kainaloon painautuneena. Se tuskin vieläkään heiluttaa häntäänsä, mutta huokaisee onnellisena ja painaa päänsä tiukemmin ihmiseensä kiinni.

213