Kirjoittaja: Jenna

Erikoisten oireiden äärellä – koiran tutkimus ja hoito Omaeläinklinikalla

/ Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / 8 kommenttia
Yhteistyö / Omaeläinklinikka

Nykytekniikalle kiitos sähköisestä ajanvarauksesta! Epätietoisuudessa ei kauaa tarvinnut virua, sillä lauantaisen traakkipuun tuhon jälkeen sain Elnalle eläinlääkäriajan jo seuraavalle maanantaiaamulle siitäkin huolimatta, että olin ajanvarauspuuhissa viikonloppuna virastoaikojen ulkopuolella. Huoli omasta rakkaasta sielueläimestä oli valtava, sillä koiralla ei ollut ilmiselvää oiretta, eikä minulla siten pienintäkään käsitystä ongelman vakavuudesta.

Mietin pitkään, mille klinikalle rakkaani veisin. Minulle on ensiluokkaisen tärkeää, että lemmikkiäni hoitaa paitsi ammattitaitoinen eläinlääkäri, myös sellainen taho, joka kuulee ja ymmärtää tekemäni havainnot ja osaa paitsi soveltaa saamaansa tietoa tutkimustilanteessa, myös tuoda hoitotilanteeseen oman ammatillisen osaamisensa.

Olen liian usein törmännyt passiivisiin eläinlääkäreihin ja tilanteisiin, joissa hoitoa on saanut vaatimalla vaatia. Arvuutella itse ja keksiä, mitä kokeita seuraavaksi voisi ottaa. Vastapainona olen kohdannut myös tilanteita, joissa eläimen todellinen hyvinvointi on saanut väistyä rahanahneuden tai kokeellisten yritysten vuoksi, joten rehellisesti sanottuna jo pelkästään ajanvarauskalenterin pariin siirtyminen sai minut jo valmiiksi hieman varuilleen.

Ne, ketkä ovat seuranneet seikkailujamme pidempään tietävät, että en juurikaan tingi koirieni hyvästä hoidosta. Lemmikkejäni ovat hoitaneet alansa ammattilaiset ympäri Suomen yli sadankin kilometrin päässä kotoa. Minulle ole mikään ongelma pompata autoon ja ajaa, jos tilanne sitä vaatii.

Tällä kertaa toivoin pääseväni helpommalla. Kotipaikkakunnallemme alkuvuodesta avattu Omaeläinklinikka herätti mielenkiintoni jo tammikuussa, kun Facebook -uutisvirtaani ilmaantui tieto siitä, että kavereistani yksi jos toinenkin oli tykännyt kohteesta. Avajaispäivänään paljon ohjelmaa järjestänyt klinikka ilmaantui sittemmin lukuisia kertoja uutisvirtaani monista eri suunnista, joten oli loogista lähteä tutkimaan, löytäisimmekö viimeinkin hyvän ja osaavan tiimin, jolla on myös paikallinen toimipiste.

Yksi osa ikuista eläinlääkäridilemmaani on ollut koirieni tehokkaasti hajautetut tiedot ja diagnoosit. Esimerkiksi kovan onnen Olmin varvasongelmista ja -toimenpiteistä kirjatut tiedot löytyvät yksityiseltä eläinklinikalta Etelä-Haagasta Helsingistä siinä, missä Inton selkää on tutkittu ensiksi paikallisesti ja myöhemmin vielä Punavuoressa Helsingissä. Helsingin suunnalle ajomatkaa koostuu reipas tunti, mutta se on ollut vaivansa väärti aina sellaisissa tilanteissa, joissa en ole halunnut tyytyä pelkkiin olankohautuksiin.

Niinpä saapuminen oman kylän klinikalle tuntuikin virkistävältä etenkin, kun toimitilat olivat vasta remontoidut ja raikkaat. Kaunis ja valoisa pakkaspäivä teki oikeutta vastaanoton aulassa sijaitsevalle myymälälle, jos koiran kanssa sisälle astelevalta oman elämänsä visualistilta kysytään.

Pääsimme tutkivan eläinlääkärin pakeille miltei heti, kun Elnan tiedot oli kirjattu tietokantaan. Varsin boheemia elämää kanssani viettävä koira jatkoi keskeytettyjä aamu-uniaan eläinlääkärin huoneen lattialla samalla, kun minä kerroin havainnoistani.

Ensin traakkipuun kohtalosta ja sitten siitä, että olin löytänyt Elnan suusta kysymyksiä herättäviä punertavia hampaita. Lisäksi kerroin viime kesän aikana paljastuneesta migreenistä ja siitä, miten koiran rappeutuneet silmänpohjat eivät enää mahdollistaneet silmän täysin normaalia toimintaa. Kerroin myös, että olimme seuraavana päivänä suuntaamassa osteopaatille, joten siltä saralta meille olisi tulossa joitakin vastauksia.

Eläinlääkäri kuunteli ja teki muistiinpanoja. Hän kyseli tarkentavia kysymyksiä ja otti esille asioita, joita en ollut tullut edes ajatelleeksi. Kun tilanne oli kartoitettu sanallisesti, oli yleistutkimuksen aika.

Yleistutkimuksien aikana Elna oli rauhallinen. Jopa niin rauhallinen, että en enää ollut aivan varma siitä, puhuiko siinä vanhan koiran elämänkokemus vai jokin todella vakava sairaus.*

*Toisaalta minulla on kyllä harvinaisen vilkas mielikuvitus, jonka ansiosta pystyn rakentamaan yksinkertaisenkin laskutoimituksen vastaukseen lukuisia pilkkuja ja pisteitä.

Yleistutkimuksissa ei kuitenkaan löytynyt syytä koiran viikonloppuiselle ahdingolle. Sen silmät, korvat ja turkki olivat moitteettomassa kunnossa ja hampaista löytyi vain lievästi hammaskiveä. Hammaskiveä niiden neljän osittain tai kokonaan violetin punaisiksi värjäytyneiden hampaiden lisäksi, eli kolmen etuhampaan ja vasemman yläkulmurin.

Imusolmukkeet, hengitysäänet ja sydämen toiminta oli normaalia, vaikka eläinlääkäri mainitsikin yllättävän matalasta sykkeestä. Koska tutkimuksien jälkeen Elna jatkoi sitkeästi uniaan lattialla, päätettiin siitä vielä ottaa verinäyte, josta tutkittaisiin peruselinarvot, elektrolyytit sekä verenkuva ja tulehdusarvot. Just in case. 

Odotellessamme verikokeiden tuloksia tutustuin myymälän valikoimaan ja join kupillisen kuumaa kaakaota. Kävimme ulkona haukkaamassa happea ja katselemassa, kuinka koko muu kaupunki kiirehti aamuruuhkassa työpaikoilleen meidän vain seisoessamme aamuauringon valossa verikokeiden tuloksia odotellen. Toisinaan minun tekisi mieli hypätä ventovieraiden ihmisten matkaan kuin itikka ja selvittää, mitä he oikein puuhaavat.

Kun palasimme takaisin sisälle, verikokeiden tulokset olivat valmistuneet. Ilmeni, että valkosolut olivat hieman matalat ja lipaasi puolestaan koholla, mutta muuten kaikki oli hienosti viitearvoissaan.

Vaikka suuri helpotuksen aalto vyöryi ylitseni kuullessani tulehdusarvojen tulokset, varsinainen mysteeri oli kuitenkin vielä ratkaisematta. Tunsin kuitenkin, että olimme kerrankin oikeassa paikassa, sillä eläinlääkärin kiinnostus koiran terveydentilaa ja ratkaisun löytämistä kohtaan oli vilpitöntä ja jopa aulassa meitä oli alusta alkaen palvellut lämminhenkiset ja avuliaat hoitajat.

Palasimme alkuperäisen suunnitelman mukaan erikoisen värisiin hampaisiin. Varasimme jo seuraavan vapaan ajan tarkempaan tutkimukseen eläinten hammas-sairauksiin perehtyneeltä Omaeläinklinikka -ketjun eläinlääkäriltä, mutta se onkin jo kokonaan toinen tarina.

159

Rentouttava viikonloppu maalla

/ Jenna / Yleinen / Jätä kommentti

Tämä tuli todella tarpeeseen. Kaksi päivää huoletonta eloa ja oloa: remmeittä lenkkeilyä, runsasta liikuntaa ja auringon valosta nauttimista niin sisällä kuin ulkonakin.

Kotoa oli kiva paeta etenkin, kun Elna oli aamupäivän aikana paloitellut yhden traakkipuun. Sen takia koko paikka tuntui heti paljon kolkommalta, sillä vaikka koti on siellä, missä koiratkin, niin viherkasvit ne vasta kodin tekevätkin.

Kun olin palautunut pahimmasta traakkipuun tuhon aiheuttamasta shokista, pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdimme jälleen kummityttöni Ciran luokse maalle.

Viime vuonna tuntui, kun Ciran luona aika olisi pysähtynyt, mutta viime kerralla karma kohteli meitä hieman paskamaisemmin. Silloinkin tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt, mutta on huomattavasti mukavampaa, että aika pysähtyy rattoisasti sohvalla hiljaisuutta kuunnellen kuin kylpyhuoneen laattoja ripulista pestessä.

Tällä kertaa minulla ei ollut viikonloppua kohtaan minkäänlaisia odotuksia, kun hyppäsin pihan edustalla autostani ja avasin suuren puisen portin, josta sisäänpääsy Ciran kotipihaan kävi.

Ehkäpä juuri sen takia maailmankaikkeus tarjosikin taas parastaan. Meitä suosi paitsi kaunis aurinkoinen talvisää, myös Ciran moitteeton vatsan toiminta. Kun kasassa on jo valmiiksi hyvä porukka, onnistuneeseen viikonloppuun ei tarvita paljoa muuta.

Kaiken kukkuraksi olin pakannut mukaani lumikengät, joita en ollut päässyt käyttämään viime vuosien aikoina ollenkaan vallitsevan (tai vallitsemattoman) lumitilanteen takia.

Lumikengät mahdollistivat tutkimusmatkan jään yli sellaiseen metsäsaarekkeeseen, jonka ympäri olin aiempina kesinä soutanut vanhempieni kesämökiltä.

Olin varma, että kohtaisimme saaressa tuhatsarvisia metsäkauriita ja löytäisimme tiheän puuston takaa avautuvan kristallilaakson, mutta metsäsaareke olikin aivan tavallinen saari, vaikka se olikin aina kesäiltoina ohi soutaessani näyttänyt niin mystiseltä, kun auringon viimeiset säteet loivat siihen taianomaisen valon.

Vaikka saari osoittautuikin melko tavanomaiseksi saareksi, sieltä löytyi ymmärrykseni mukaan ensiluokkaisen herkullisia pupun papanoita, joita Olmi ja Alpi keräsivät kitusiinsa silmät kiiluen. Myös juuret ja multa olivat herkullisia ja maistuivat erityisesti Intolle.

Cira, jonka elämässä pupun papanat ja erilaiset luomuviljelmät ovat arkipäivää, ei ymmärtänyt citykoirien ihastuneita huokauksia edetessämme saarelta toiselle.

Sillä oli toisenlaiset herkkuateriat mielessään. Se lähti vaivihkaa katsomaan, olisiko kaukana rannassa sijaitsevassa suuressa maalaistalossa sille ruokaa, joka aiheuttaisi samanlaista ilon ja onnen tunnetta, kun pupun papanat ja multa sen citykollegoille.

Onneksi huomasin sen aikeet juuri ennen, kuin joukosta livennyt jättiläinen rantautui vieraalle tontille. Huutoni pysäytti sen askelluksen, mutta ei saanut koiraa vielä epäilemään ideansa nerokkuutta. Kävimme minuuttien mittaisen keskustelun (huutaen ja elehtien jään halki) siitä, kannattaako metsän taruolennolta näyttävän jättiläisen ilmaantua yllättäen vieraan talon kynnykselle kyselemään ruokaa.

Minä huusin, viittelöin, hoputin ja kehuin, mutta kaukaisuudessa mietteliäänä seisova irlanninsusikoira katsoi vuoroin päämääräänsä (jonka se oli miltei juuri saavuttanut) ja sitten taas minua. Siitä näki, että se harkitsi tarkoin, kumpaan suuntaan sen olisi kannattavaa lähteä.

Kun se lopulta päätti lähteä takaisin luokseni – kuitenkin edelleen taakseen kaihoisasti vilkuillen – tunsin itseni melkoiseksi koirakuiskaajaksi. Ciraan ei ole kovinkaan helppo vaikuttaa silloin, kun se on päättänyt jotain.

Saavuttuamme takaisin tukikohtaan onnistuneen tutkimusmatkan jälkeen minä ja pari pientä vinttikoiraa nautimme auringon valosta ja lämmöstä paraatipaikalla sohvalla. Se oli selkeästi sijoitettu juuri siten, että auringon viimeiset säteet osuivat siihen täydellisesti lämmittäen mukavasti ikkunankin läpi.

Siinä hetkessä kiireettömässä sunnuntai-iltapäivässä oli kaikki. Tällaista koiranomistamisen pitäisi aina olla, mietin, kun katsoin ympärilläni tyytyväisinä nukkuvia koiria.

20

Hävityksen kauhistus – koiran kivun oireet

/ Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / 2 kommenttia

Koirat aavistivat, että jotain on tekeillä, sillä lauantaiaamu oli tunnelmaltaan kiireinen ja jännittynyt. Etsin katkenneen nahkaremmin tilalle epätoivoisesti uutta ja kirin aamutoimissa, jotta ehtisimme kymmeneksi ulos. Valokuvaaja oli tulossa ottamaan muutaman kuvan maaliskuussa julkaistavaan juttuun, johon olin antanut haastattelun jo aiemmin.

En ollenkaan tiennyt mitä odottaa. Vaikka kuvausmaailma oli minulle tuttu, en oikein ikinä ollut viihtynyt kameran väärällä puolella. Kun tunnen oloni epämukavaksi kasvoni vääntyvät epäluonnolliseen irvistykseen, mikä ei ainakaan edesauta hyvien kuvien tallentamista. Tuntui siltä, että lähtökohdat suhteellisen suureen lehteen päätyvien kuvien onnistumiselle olivat surkeat.

Joka tapauksessa kuvaustilanne ei itsessään ollutkaan yhtään hullumpi. Kärsivällinen ja ystävällinen valokuvaaja antoi hyviä neuvoja ja ajatuksemme kuvauspaikkojen suhteen tuntuivat kohtaavan hyvin.

Kun kuvat saatiin otettua olin helpottunut ja iloinen. Siitäkin huolimatta, että metsäpolulla kohdalle osunut koirakko oli aiheuttanut Elnassa ja Olmissa tavanomaista voimakkaamman reaktion. Sellaista haukkurähinää ei voi olla pistämättä merkille, mutta sivuutin aiheen omaan jännittyneisyyteni ja Inton luotsaaman energiaan vedoten.

Into oli koko kuvauksien ajan ollut äärimmäisen kiinnostunut kuvaajasta, jonka jalkojen juuressa se kujersi ja vinkui silloinkin, kun sen olisi pitänyt olla poseeraamassa muun lauman kanssa minun luonani.

Aamulenkin lisäksi tunnin kuvauksissa olleet koirat jäivät kuitenkin tyytyväisen oloisina kotiin, kun minä lähdin täyttämään aamupalaa ilman jäänyttä vatsaani brunssille ystävieni kanssa.

Päivä oli kaunis, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja ilmassa oli kevään tuntua. Viikonloppu oli vasta alussa ja mieli oli korkealla etenkin herkullisen aamiaisen jälkeen.

Kunnes saavuin brunssilta takaisin kotiin.

Olin juuri puhelimessa äitini kanssa kun silmäni osuivat hävityksen kauhistukseen. Siinä hetkessä näky tuntui vievän pohjan koko loistavan alun saaneelta viikonlopulta. Lopetin puhelun ja katselin ympärilleni.

Kaikki muu oli ennallaan, paitsi makuuhuoneen lattialla makaava tuhanteen osaan silputtu vanha ja (ennen niin) näyttävä lohikäärmepuu, lahjaksi saatu pässinkallo (jonka sarvi oli katkennut) sekä sekarotuinen Elna, joka läähätti eikä oikein osannut asetella itseään edessäni avautuvaan näkymään.

Koira vaikutti epänormaalilta, ehkä jopa hysteeriseltä. Se oli niin poissa tolaltaan, ettei mieleeni tullut olla sille edes vihainen. Surkeasta olemuksestaan huolimatta se tarkkaili vahvasti kasvojeni ilmeitä ja kun pyysin sen lähelleni, se painoi otsansa minua vasten ja jäi siihen.

Yritin kysyä siltä, mitä täällä on tapahtunut. Se ei heiluttanut häntäänsä tai yrittänyt lipoa kasvojani – se oli yhtä eleetön ja sanaton, kun minäkin siinä tilanteessa.

Sellainen koira, joka tavanomaisesti on luotettava ja looginen; aurinkoinen, mutta täpäkkä ja toimii arjessa kuin ajatus, on hirvittävää nähdä sellaisessa tilassa. Ennen kaikkea siksi, ettei siltä voi kysyä, mikä on vialla.

Vaikka minua harmitti – suoraan sanottuna itketti – mahtavan traakkipuun ja pässinkallon tuho, päällimmäisenä mielessäni oli kuitenkin huoli koirasta ja suhteesta, jossa olimme aiemmin voineet luottaa toisiimme tilanteessa kuin tilanteessa.

Kun olin valehtelematta miltein tunnin surrut traakkipuun kohtaloa sen rippeiden äärellä ja istunut makuuuhuoneen sängyllä yrittäen saada vieressäni uupuneena makaavaan Elnaan jonkinlaista telepaattista yhteyttä (ei, ei onnistunut tälläkään kertaa) keräsin itseni ja varasin samalta istumalta ajan eläinlääkärille ja hyvälle osteopaatille, jonka vastaanotolta olimme saaneet jo kesällä valtavasti tietoa ja apua.

Vaikka mittavien kliinisten tutkimusten ja kehon rakenteellisten ja toiminnallisten häiriö- ja kiputilojen tutkiminen samanaikaisesti olisikin kallista puuhaa koin, että olemme päätyneet tilanteeseen, jossa koiran läpikotainen tutkiminen olisi ainoa vaihtoehto. Sekä koiran kokonaisvaltaisen terveydentilan kartoittamisen, että oman mielenrauhani puolesta.

Elna ei ole sellainen koira, joka muuten vaan nyppisi kasveja systemaattisesti pieneksi silpuksi. Kun toiveikkaana keräsin lohikäärmepuun osia talteen maljakkoon minulle kävi harvinaisen selväksi, että koirasilppuri oli tehnyt niin tarkkaa työtä, ettei pelastettavaa juurikaan jäänyt. Ei, vaikka puu oli alunperin ollut yli metrin mittainen.

Aiemmin vastaavaa tuhoa oli tehty tammikuussa 2015, kun kirjoitin meitä vaivanneesta tuholaisongelmasta postauksessa Asuuko meillä tasmanian tuholainen. Tuolloin Elna asui parantumattomasti sairaan skotlanninterrierivanhuksen kanssa.

Muistan sen hermostuneen läähätyksen ja anelevan katseen aina, kun lähdin kotoa pois. ”Älä jätä meitä nyt” se tuntui sanovan.

Eikä mennyt kuin pari päivää, kun perheemme skotlanninterrierin tila romahti ja se jouduttiin lopettamaan. Meillä kaikilla kesti toipua menetyksestä, mutta sen koommin Elna ei enää oireillut ennen kuin taas helmikuussa 2016 kun Elnan oireilut alkoivat Inton sairastuttua.

Lienee sanomattakin selvää, että jos tämän kevään perusteellisissa tutkimuksissa Elnasta ei löydy mitään, tutkimukset jatkuvat toisiin koiriin. Elna on niin herkkä koira, että tällä historialla ne olisi varmaankin jo pitänyt aloittaa. Mutta kun vaihtoehtoja on kolme, koen loogiseksi aloittaa Elnasta etenkin, kun sillä viime kesänä todettiin migreeniä.

Pitäkäähän peukkuja ystävät. Kyllä tämä tästä, vai mitä?

46