Alpi on saapunut taloon — ja muita havaintoja vuoden ensimmäiseltä hoitojaksolta

03/02/201808/09/2021 / Jenna / Yleinen / Jätä kommentti

Kun olen valinnut itselleni sopivia koirarotuja, yksi tärkeimmistä kriteereistä on aina ollut avoimuus ja mutkattomuus, joka mahdollistaa muiden eläinten kanssa työskentelyn.

Kun Into kotiutui kesällä 2008 asuin viimeistä vuotta vanhempieni kotona. Siellä minä ja silloin eläinsuojeluyhdistyksen hallituksessa istunut isäni pyöritimme pieneläinten sijaiskotitoimintaa. Meillä asui tuolloin monenlaisia pieneläimiä jyrsijöistä kaneihin ja kissoihin.

Myös sen jälkeen kun muutin omaan kotiin, minulle on ollut luontevaa työskennellä vieraidenkin eläinten kanssa ja auttaa erilaisia lemmikkiperheitä. Olen vähän sellainen ihminen, jonka on usein helpompi ymmärtää eläimiä kuin toisia ihmisiä.

Niinpä luonani on sittemmin pyörähtänyt kotia etsiviä koiria, koulutukseen tulleita koiria ja sellaisia koiria, joiden omistajat ovat lähteneet lomalle tai vain kaivanneet lemmikistään lomaa.

Sen jälkeen, kun vuosi sitten muutin pieneen kaksioon, en ole enää pystynyt tarjoamaan kotihoitopaikkaa edes ystävieni lemmikeille. Kompaktin kotini neliöt ovat yksinkertaisesti niin rajalliset.

Ratkaisu ilmaantui kuitenkin jo ennen varsinaista ongelmaa. Koska en ole voinut ottaa lemmikkejä kotiini, olen omien lemmikkieni kanssa muuttanut hoitojaksoille ystävieni lemmikkien omiin koteihin. Asustelen silloin tällöin maalla irlanninsusikoiran kanssa tai kuten tällä kertaa, omakotitalossa belgianpaimenkoiran, kahden kanin ja kahden akvaarion kanssa.

Saavuimme tämän kertaiseen kohteeseemme keskiviikkoiltana. Talon isäntäväki oli lähdössä vajaan viikon mittaiselle lomalle keskiviikon ja torstain välisenä yönä, joten meidän oli hyvä olla paikalla valmiiksi jo aamulla, kun alle vuotias groenendael heräisi uuteen päivään ja kaipaisi aamu-ulkoiluaan.

Kävimme heti ensimmäisenä iltana vielä kotona olevan talon emännän ja viiden koiran kanssa pienen maastoja kevyesti kartoittavan iltalenkin. Käytännön asiat vanhan rintamamiestalon kommervenkeista olimme katsoneet yhdessä jo aiemmin.

Ilta meni leppoisasti ja vaihtui yhdessä nautitun iltapalan jälkeen varkain yöksi. Talon isäntäväki oli hädin tuskin ehtinyt nukahtamaan, kun joku vinttikoirista oikaisi vinttiin johtaneet raput yläkerrasta alas romuluinen olemus rappusia pitkin kolisten.

Olin itse vasta hammaspesulla ja ensimmäinen ryminästä päähäni pälkähtänyt mielikuva oli kaatunut kirjahylly — mutta hipsittyäni katsomaan, en huomannut ympärilläni mitään tavallisesta poikkeavaa.

Talon emäntä saapui alakertaan varmistamaan, ettei kukaan ollut kuollut. Yön pimeydessä rappusia alas keikannut koira oli kuulostanut niin hurjalta, että se oli eittämättä pyörähtänyt lukuisia kuperkeikkoja alas.

Silmämääräisesti kukaan ei ollut vahingoittunut, mutta selvisi, että rappuset alas kuperkeikannut koira oli paennut rikospaikalta, sillä yläkerran matolta löytyi ikävä(sti haiseva) tervehdys.

* * * * *

Tiesin heti, kuka kaiken takana oli. Se oli varmasti sellainen henkilö, jolle olisi jopa luonteenomaista tulla täyspuuraput pääedellä alaspäin.

Lisäksi rikoksen laatu oli sellainen, että samanlaiseen röyhkeyteen pystyisi vain yksi: Alpi. Se oli itse asiassa harrastanut samaa ensimmäisellä kerralla Cirankin luona: ilmeisesti vain kertoakseen kaikille, että Alpi on saapunut taloon.

Vain Alpi on sellainen koira, jolla riittää kanttia tehdä niin heti, kun käännän selkäni. Jostain kumman syystä se on kaikesta huolimatta koira, jonka jätän vieläpä henkiin vaikka se toimisikin niin.

Alpi on siitä erikoislaatuinen koira (mutta ilmeisen tavanomainen vinttikoira), että jos sitä huomauttaa liian napakasti tai jopa loukkaavasti, siihen menettää keskusteluyhteyden.

Menetettyä keskusteluyhteyttä ei enää pelasta mikään ja loukattu Alpi sulkee itsensä tilanteen ulkopuolelle ja jos mahdollista, käyttäytyy jopa vieläkin röyhkeämmin ja provosoivammin, ihan vahingossa vaan.

Vuoden aikana minulle on käynyt harvinaisen selväksi, että Alpi on koira jota täytyy pyytää, ei käskeä. Vielä parempi, jos voi ehdottaa hänen arvoaan kunnioittaen. Tämä on minulle uutta ja olen usein joutunut laskemaan hiljaa mielessäni kymmeneen.

Laumassa, jossa aiemmin mustavalkoiset ja ehdottomat asiat ovatkin yhtäkkiä harmaansävyisiä ja ehdotettavissa, ongelmia on odotettavissa.

Ei ole ideaalitilanne, että vähintään neljän koiran värittämässä arjessa on selkeästi muuttujia, joihin en välttämättä pysty vaikuttamaan. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii joulukuinen artikkeli siitä, kuinka Alpi varasti shown tiukassa tilanteessa. Sillä kerralla kehenkään ei sattunut, mutta tilanteet eivät välttämättä aina ole yhtä onnekkaita.

Kun kyseessä on joukko – eläimiä tai ihmisiä – on joukkoa hyvä pystyä ohjaamaan loogisesti. Minkälaista minun arkeni koiralauman kanssa olisikaan, jos en edes itse pystyisi luottamaan yhteisiin toimintamenetelmiin? Ei ainakaan kovin ennakoitavaa, ja asiat jotka eivät ole ennakoitavissa on usein haasteellisia toteuttaa, puhuttiinpa sitten koirien yhteisestä ruokahetkestä tai vaikkapa metsässä kirmatusta aamulenkistä.

Tietysti kriteeri riippuu siitä, mitä tavoitellaan. Jos tarkoituksenani olisi kävelyttää koirani joka päivä korttelin ympäri fleksissä hamaan loppuun saakka — ja kaiken lisäksi minulla olisi vahva usko siitä, ettei ketään koskaan tulisi vastaan, minulle olisi lähes yhdentekevää saisinko langan päässä kulkevaan koiraystävään halutessani yhteyden. Todennäköisesti se saisi tehdä mitä tahansa, koska jos ketään ei todella koskaan tulisi vastaan, siitä ei olisi harmia muille eikä meille.

Mutta koska minä haluan elää koirieni kanssa arkea, jossa liikumme paljon — kaiken aikaa ja kaikkialla — ja erityisesti ilman remmejä, minun ei pelkästään pidä toivoa siihen, että pystyn vaikuttamaan koiriini: minun pitää tietää se.

* * * * *

Yhtä kaikki, isäntäpariskunnan lento oli lähdössä vain muutaman tunnin kuluttua, kello oli yli puolen yön ja minun pentuni harjoitteli kuperkeikkoja rappusissa ikävien yllätyksien kera.

Ei varmaan tarvitse erikseen mainita, että hävetti. Tällaisessa tilanteessa on aivan turha edes todeta, että ”ei se kotona ikinä!” sillä mikään muu ei toimi täydellisempänä loppukaneettina tilanteelle, jota ei olisi alunperinkään pitänyt syntyä.

Okei, melkoiset tunnon tuskat yhdestä viattomasta pökäleestä ja rikospaikkapaosta. Voi olla, mutta jokainen koiran antama merkki – oli se sitten pökäle Vallilan matolla tai jokin muu harmittomalta vaikuttava kömmähdys, puhuu aina omaa kieltään koiran olemisesta. Sellaista kieltä, jota minä tarkkailen ja johon minä reagoin, jottei eläimen tarvitse niin sanotusti korottaa ääntään.

Muuten lähes viikon mittainen hoitojakso sujui hyvin. Koirien keskinäinen laumaelo ei tuottanut ongelmia ja paikalliset asukkaat saattoivat jopa hidastaa autojensa vauhtia tuijottaessaan meitä lenkillä taajama-alueella. Olimmekin varmasti melkoinen näky, sillä porukassa kulki jos jonkinlaista karvakuonoa.

Minun mielestäni huvittavinta tietysti oli se, että vasta toukokuussa vuoden täyttävä musta hoitokoira Halo oli iästään huolimatta koko porukan kookkain ja näyttävin kaveri, ja jopa säkäkorkeudeltaan meidän lauman suurin Elna näytti sen rinnalla aivan kuivan kesän oravalta.

Hoitojakso oli myös puitteiltaan hyvin onnistunut, sillä aurinkoinen pakkaskeli mahdollisti sen, ettei minun jokaisen ulkoilun jäljiltä täytynyt pestä ja kuivata viiden koiran tassuja.

Ulkoilun lisäksi hoitojaksoon mahtui myös lepoa ja rentoa oleilua – sekä tietysti mattopyykkiä kellarin kylpyhuoneessa.

Taivaassa maalla – tunnelmia viikonlopulta

31/10/201708/09/2021 / Jenna / Koiran kanssa matkustaminen / 7 kommenttia

Tämä paikka tekee minut onnelliseksi. Saavuimme koirien kanssa perjantaina kummityttöni avuksi talonvahdeiksi paikkaan, jonne johtavaa tietä ei ollut aurattu ja jonne katulamppujen jono ei yllä.

Kummityttöni on irlanninsusikoira Cira ja olenkin kertonut hänestä aiemmin tässä ja tässä artikkelissa. Hän asuu upeassa kodissa maalla järven rannalla, paikassa, jossa sielu todella lepää.

Olen ilahtunut siitä, miten meidät on otettu vastaan tänne. Vaikka maailmankaikkeus tarjosi koko viikonlopun ajan pelkkää räntäistä vesisadetta, olemme ottaneet tilanteesta kaiken irti.

Pääasiassa olemme levänneet ja nauttineet hiljaisuudesta ja toistemme läsnäolosta seinien sisäpuolella, mutta olemme myös tehneet pitkiä virkistäviä lenkkejä ja samoilleet sänkipelloilla. Tällä kokoonpanolla on ihan sama, viettääkö räntäsateessa 15 minuuttia vai pari tuntia – lopputuloksena on aina yhtä märät koirat.

Joku voisi kuvitella, että viisi koiraa samassa tilassa aiheuttaisi paljon vilskettä, mutta tunnelma täällä on ollut enemmänkin unettava. Hiljaisuus ja siihen pian yhtyvä rauhallinen koiran tuhina on tuntunut saavan paitsi minun, myös koirieni ajantajun katoamaan. Täällä me vain olemme. Ja nautimme. En edes tiennyt, että maailmassa on tällainen, kaunis ja kiireetön paikka.

Cira on niin avoin ja mutkaton koira, että vaikka olemme täällä vain vieraina, tuntuu, kuin olisimme asuneet täällä sen kanssa aina. Minulla ei ole ikinä ollut vieraassa paikassa näin kotoisa olo.

Vaikka Cira onkin rauhallinen ja jopa jäyhä, siltä ei puutu huumorintajua ja persoonaa. Olenkin täällä ollessani nauranut niin paljon, että välillä yksin hihitellessäni tunnen oloni hölmöksi.

Mutta olen minä säikähtänytkin. Päästin lauantai-aamuna kaikki koirat etuovesta pikaiselle aamupissalle ulos. Se oli ensimmäinen asia jonka tein ruokittuani koirat, sillä halusin sen jälkeen juoda aamukahvini ja syödä aamiaiseni, ja vasta rauhassa heräiltyäni lähteä yhdessä pellolle tutkimaan jälkiä.

Hetken päästä palasin ovelle kutsumaan koiria takaisin sisälle, ja ensimmäisenä oviaukosta livahtivatkin jo palelevat whippetpojat Olmi ja Alpi, sitten vastahakoisesti ulkoa sisälle asteleva sekarotuinen Elna. Mutta Intoa ja Ciraa ei näkynyt eikä kuulunut.

Vilkuilin, huutelin ja viheltelin, mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kurkkasin vielä sisällekin, mutta arvatenkaan irlanninsusikoiran kokoinen eläin ei liitele nenän alta kovinkaan huomaamattomasti.

Palasin takaisin etuovelle ja pian kutsuhuutooni noteerattiin: Into pölmähti kulman takaa silmiään pyöritellen. Ennen kuin ehdin kiinnittämään sen olemukseen enempää huomiota, kuulin jostain karmaisevan parahduksen: sellaisen koiran ulvahduksen, jota en osannut yhdistää äkkiseltään mihinkään tunnetilaan: kipuun, kauhuun tai aggressioon.

Säikähdin ääntä niin, että sydämeni pomppasi kurkkuun. Oliko Cira satuttanut itsensä, tippunut kaivoon tai tekikö se nyt kuolemaansa – olimmehan sen omistajien kanssa puhuneet siitäkin, että sillä alkoi olla jo aika paljon ikää rotuisekseen.

Jostain kuulunut ulvahdus sai pian jatkokseen surkeaa, samasta paikasta kantautuvaa ulinaa, ja koska koiraa ei edelleenkään näkynyt vaativankaan kutsuhuudon seurauksena, olin jo lähdössä pihan poikki pelkät pikkuhousut, t-paita ja villasukat päälläni selvittämään, mistä oikein on kysymys. Ulina kuulosti jo niin anelevalta ja sydäntä särkevältä, että olin varma, että koiralle on sattunut jotain vakavaa ja se vetelee viimeisiään jossain pihan perimmäisessä nurkassa.

Kutsuin ja kannustin vielä kerran, mutta koiraa ei kuulunut – ainoastaan sen surkea ulvominen. Se oli todennäköisesti sellaisessa tilassa, ettei se päässyt omin avuin liikkumaan.

Koska olohuoneessa ja keittiössä on kuitenkin suuret ja avarat ikkunat, juoksin eteisestä keittiön ikkunaan katsomaan, tarvitseeko minun ottaa mukaani jotain kättä pidempää. Nappasin eteisestä kainalooni toppahousut ja valmistauduin henkisesti suuren koiran evakuointiin, ensiavun antamiseen, villisikojen ahdistelemaksi päätyneen koiran pelastamiseen sekä koiraa potkaisseen hirvieläimen sadatteluun.

Ulkoa kantautuva ulina oli jo vaihtunut hätääntyneestä ja anelevasta huudosta jopa vaikeroivaksi ja toivonsa menettäneeksi ujeltamiseksi, kun lopulta pääsin keittiön ikkunan ääreen ja näin, mikä koiralla oli hätänä.

Koira seisoi surkean näköisenä takapihalla, lasitetun ulkoterassin oven takana. Paniikki ja kiireen tuntu tipahtivat harteiltani samalla hetkellä kun ymmärsin, mistä oikein oli kysymys. Ciralla ei ollut mitään muuta hätää kuin se, että se oli jo kotvan halunnut takaisin sisälle, mutta minä olin väärällä ovella talon etupuolella. Cira oli koko ajan seissyt talon takapihalla takaoven takana ja huutanut, koska kukaan ei tullut päästämään sitä sisään takaovesta.

Se ei ollut satuttanut itseään, villisiat eivät olleet ahdistelleet sitä eikä mikään hirvieläin ollut potkaissut sitä kohtalokkaasti. Se oli vain halunnut sisälle takaoven kautta.

En voinut muuta kuin nauraa. Päästin takaoven lasiterassin ulkopuolella kärsineen koiran takaisin sisälle ja möyhin minua puskevan jättiläisen turkkia kiitokseksi siitä, että se oli tullut takaisin ehjänä ja elävänä.

Cira itse ei tuntunut ymmärtävän, miksi ihmeessä palvelussa oli kestänyt niin pitkään ja miksi minä olin niin huojentunut löydettyäni sen takaoven lasiterassin takaa.

Noin muuten sykkeeni on pysynyt yhtä tasaisena, kun ympäri nurkkia nukkuvien koirienkin. Olemme jokaisena aamuna heräilleet uuteen päivään verkkaisesti venytellen, vaikka Ciralla onkin aina ennen ollut tapana vaatia aamuruokansa tiukasti kello kuudelta joka aamu.

Se on tehnyt sitä vuosia, mutta nyt Elna toi sen taloon uuden käytännön. Pystyn vain kuvittelemaan Ciran surkean huokauksen, kun se on ymmärtänyt, että olemme vallanneet sen kodin, emmekä noudata edes sitä yhtä ainoaa sääntöä, jonka se on luonut.

Elnan toimet yllättivät minutkin. Oli nimittäin lauantaiaamu, kun Cira heräsi tuttuun tapaansa kello kuusi. Se liikehti levottomasti ympäri asuntoa ja makuuhuonetta saamatta minkäänlaista reaktiota sen hienovaraiseen aamiaistoiveeseen, joten lopulta se tuli viereeni ja koputti suurella tassullaan olkapäätäni minun vielä maatessani peiton alla.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui oli odottamatonta. Elna singahti jostain minun ja Ciran väliin, väläytti Ciralle koko hammasrivistönsä ja tehosti elettään syvällä murahduksella.

Cira katsoi Elnaa hölmistyneenä. Se olisi vain halunnut herättää minut saadakseen ruokaa. Elna asettui väliimme sängyn reunaan makuulle ja tuijotti Ciraa tiivisti silmiin kuin vahvistaen, että lepäävään emäntään ei saa koskea. Cira oli eleestä aivan yhtä yllättynyt, kuin minäkin. Elna tuijotti Ciraa herkeämättä, eikä pörröiselle jättiläiselle jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa, kuin peruuttaa takaisin paikoilleen ja rojahtaa lepäämään.

Olin tottakai herännyt kaikkeen siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Olin niin yllättynyt tilanteesta, että en enää malttanut jatkaa uniani vaan lähdin valmistelemaan koirien aamupalaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin – Cira sai aamiaisensa vain hieman totuttua myöhemmin, mutta enää seuraavana aamuna se ei yrittänyt herättää minua, vaan me kaikki nukuimme yhtäjaksoisesti melkein yhdeksään saakka.

Sunnuntaiaamuna lähdimme sänkipellolle. 9-vuotias Into rakastaa käyskennellä, tutkia ja ihmetellä kaikessa rauhassa, joten ajattelin, että myös seniori-ikää lähestyvä irlanninsusikoira nauttisi samanmoisesta omaehtoisesta ulkoilusta.

Kiersimme ensin kärrypolun päässä olevan peltoalueen myötäpäivään. Sitten lähdin kävelemään pellon halki ja kiertämään sitä vastapäivään. Olmi, Alpi ja Elna iloittelivat ympärilläni saaden välillä jopa Ciran hulluttelemaan kanssaan kuin suuri ja innokas vasikka. Into pysytteli etäämmällä: se etsi jälkiä, tutki ojanpohjia ja mittaili risukkoja.

Koska olin juuri saamassa upottavalla pellolla kävelystä hyvää hikeä pintaan ja tuntui, että räntäsadekin olisi laantumassa, lähdin vielä kärrypolun päätyyn päästyäni kiertämään peltoa vielä kerran toiseen suuntaan. Huusin koirillekin, että ”yksi kierros vielä!” ja Into, Elna, Olmi ja Alpi lähtivät mukaani riemuiten.

Mutta Cira ei. Se katsoi minua kauempaa kuin otsaansa rypistäen, vilkaisi sitten taakseen – kotiaan kohti siis – ja lähti juoksemaan sinne kuin tuulispää. Se todella tiesi, mitä halusi, eikä vilkaissut meitä kohti taakseen kertaakaan pakomatkansa aikana.

Ymmärsin heti mistä on kysymys. Vain Cira voisi lähteä kesken lenkin kotiinsa muilta kyselemättä. Naureskellen keräsin ryhmäni ja lähdimme Ciran jäljissä takaisin tukikohtaan. Naureskelin, kun huomasin ryhmäni ilahtuneet ilmeet ja ymmärsin olevani innokkaampi lenkkeilijä kuin useimmat meistä, eikä mennyt kauaakaan, kun jo palasimme takaisin pihapiiriin, jossa Cira jo odottelikin.

Vaikka tuntuukin, että menetin viikonlopun aikana ajantajuni, viikonloppu on nyt eittämättä ohi. Olo on kuitenkin voimaantunut, rauhallinen ja onnellinen, sillä viikonloppu todella tarjosi parastaan.

Myös koirat vaikuttavat onnellisilta. Ne tuntuivat nauttivan irtiotosta vähintään yhtä paljon, kuin emäntänsäkin, vaikka tuntuukin hassulta, että emme tainneet tehdä muuta, kuin levätä ja kiertää verkkaisia lenkkejä.

Nyt on hyvä. Tällainen loma tuli todella tarpeeseen meille kaikille. Mikä parasta, seuraava talonvahtivuoro on jo sovittuna, joten lisää kiireetöntä aikaa ja hyvää mieltä on taas luvassa.

Uupumus – kun koiran omistamisesta katoaa mielekkyys

08/09/201708/09/2021 / Jenna / Yleinen / 13 kommenttia

Kaisa kysyi blogissaan, saako negatiivisista asioista blogata. Olkoon tämä vastineeni tälle pohdinnalle sekä hiljaisuudelle, joka on ainakin omassa päässäni jatkunut piinallisena niin blogin, kuin myös Purematta Paras -Instagramin puolella.

Takana on melkoinen kesä. Olin kevään aikana kuvittanut ja kirjoittanut jutun vinttikoiran treenaamisesta samalla, kun suunnittelin Olmin kesän treeniohjelmaa tulevaa kisakautta silmällä pitäen.

Olin juuri remontoinut koko blogin ja kaikki oli innostavaa. Päivät olivat pitkiä ja valoisia, kesä oli viimein täällä. Ja sitten se iski: koiran (=koiralauman) omistaminen tuntui painajaismaiselta ja siitä katosi mielekkyys.

Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun istuin töiden jälkeen parkkipaikalla autossani miettien, etten halua mennä kotiin. Kesän myötä kodissani oli jatkuvalla syötöllä tehty tihutöitä, joille en voinut kuin pyöritellä silmiäni ja pudistella päätäni. En enää halunnut nähdä, oliko koirien peti räjäytetty tai oliko keittiön tasolta varastettu ja levitelty ruoka-aineita.

En halunnut mennä kotiin, sillä se tarkoitti väistämättä myös lenkille lähtöä kokoonpanolla, josta oli yhtäkkiä tullut hirviömäinen.

Kesän myötä tuttu metsä oli kaadettu hakkuualueeksi ja sinne johtanut polku oli kasvanut umpeen nokkosista. (Se metsä oli voimapaikkani.)

Vaihtoehdoiksi jäi kaikkien muidenkin ulkoilijoiden aktiivisessa käytössä ollut peltotie ja taajama-alueen pikkutiet. Ne vilisivät liikennettä, koirien kieltomerkkejä, kaikenlaisia vastaantulijoita sekä hoidettuja nurmialueita, joilta koirankakkaa on välttämätöntä kerätä.

Olosuhteet sinällään eivät olleet ylitsepääsemättömät, mutta Elna oli kesän aikana muuttunut kiukkuiseksi ja alkanut kommentoimaan vastaan tulevia koirakkoja äärettömän tiukkaan sävyyn. Se teki Intosta levottoman ja provosoi pari vuotiaan Olmin mukaan möykkään.

Alle vuotias Alpi ihmetteli koko toimintaa ja tunsi itsensä tilanteissa epävarmaksi. Se ei juurikaan saanut tukea minulta, sillä kaikki huomioni meni Elnan ja Olmin korjaamiseen ja provosoitumattoman Inton kehumiseen – ja siinä kaiken härdellin keskellä saatoin sujauttaa Alpin suuhun makupalan.

Lopulta lenkkeily oli kaikkea muuta kuin rentouttavaa ja mukavaa. Se tuntui ahdistavalta velvollisuudelta, jota välttelin aina puoleen yöhön saakka – eikä sekään ollut mikään ratkaisu. Alkukesän kiihkeästi vieheen perässä radalla juossut Olmi tempoili ja kiljui erityisesti hämärän aikaan tiuhaan liikkuvien pupujen perään, ja sai kuuluvalla pupu-ujelluksellaan koko lauman raiteiltaan.

Ja siinä minä sitten seisoin kesäyön pimeydessä, kirosin pupuja ja yritin pitää päättömästi ympäriinsä poukkoilevia koiria hallinnassani. Yritin samalla vahvistaa hämmentyneenä aloillaan seisovan koiranpennun hyvää mielentilaa – ettei se nyt ainakaan lähtisi mukaan hullunmyllyyn.

Ja minua väsytti, hävetti ja harmitti. Itketti. Ei tämän tällaista pitänyt olla.

Niinpä lenkit lyhenivät. Koska koko lauma sai minussa aikaan vain ärtymyksen ja ahdistuksen tunteita, aloin nipistämään lenkkien pituudesta. Ja koska koirien päivistä alkoi pikku hiljaa katoamaan sisältö, ne loivat sitä itse nujuamalla kotona, pihistämällä minulle kuuluvia tavaroita ja elintarvikkeita ja kommentoimalla vastaantulevia koirakkoja yhä äänekkäämmin.

Oravanpyörä oli valmis. Mitä enemmän koirat ahdistivat minua, sitä vähemmän halusin niiden kanssa tehdä. Ja mitä vähemmän niiden kanssa tein, sitä enemmän ne keksivät itselleen tekemistä ja sitä myöten myös ahdistivat minua enemmän.

Elnasta tuli entistäkin ärtyisämpi. Alpi varmaan harjoitteli liitämään, sillä sen uudeksi bravuuriksi tuli hypätä eteisestä neljän ja puolen metrin kaurismaisella tasajalkaloikalla olohuoneen sohvalle, jonka reunaan se toisinaan tömähti rintakehä edellä. Toisinaan se laskeutui sohvalle tassuilleen kuin kissa ja toisinaan se tömähti lihamyllynäkin tituleeratun Inton päälle lähes tuhoisin seurauksin.

Aina kun Alpi harjoitteli liitämistä, Olmi rynnisti sen niskaan kiinni ja aina kun pojat aloittivat nujuamisen, Elna meni niiden väliin poliisina. Into ulkoisti itsensä koko sopasta ja kommentoi lähinnä nurisemalla, jos se koki liitävän whippetin olevan liian lähellä.

Vaikka näin jälkeenpäin kerrottuna tarina saattaa kuulostaa hauskalta, se oli joka päivä elettynä kaikkea muuta kuin hupaisaa.

Tunsin olevani päättymättömässä umpikujassa sekopäisen lauman kanssa, enkä tiennyt keneltä voisin pyytää apua lenkitykseen tai arjen askareisiin. Kotini näytti hylätyltä koirien asuttamalta rakennukselta, sillä siivoaminen oli turhaa, koska Alpi löysi aina uuden kirjekuoren, hedelmäpussin, pahvin palan, oksan, vessapaperirullan tai talouspaperirullan, jota silputen ja ravistellen se viipotti ympäri asuntoa aina sohvalle kohdistuvien liitoharjoituksiensa välissä.

En kehdannut kertoa ongelmistamme, ahdistuksestani ja uupumuksestani kenellekkään, sillä pelkäsin, että ihmiset reagoisivat sanomalla, että tottakai neljän koiran omistaminen on juuri tuollaista. Kuormittavaa, päätöntä ja älytöntä. Sellaista, ettei koti näytä enää ikinä kodilta, eikä kukaan tavallinen ihminen alkujaankaan hallitsisi neljää koiraa – olit liian ahne ja tuollaista se nyt on, seuraavat kymmenen vuotta. Koska tiedätkö mitä? Sinä tilasit sen.

Minusta tuntui, että olin ansainnut kaiken ja nyt olin jäämässä sen kaiken alle. Juuri niin, kuten oletettavaa olikin.

Yritin rauhoitella malttinsa menettänyttä Elnaa ja jatkuvasti pikkuveljensä niskassa kiinni olevaa Olmia. Silläkin oli riittävästi huolenaiheita pallittomana uroksena, kun sen pikkuveljelle oli kehittynyt paitsi kaksi kivestä, myös melkoisen lennokas luonne ja raamikas ulkokuori.

Minun teki mieli päästää koko kirppusirkus pellon reunassa irti, mutta pellot kasvoivat viljaa, koirien kiinnipitokausi oli kiihkeimmillään ja kaiken lisäksi rusakoita oli niin paljon liikkeellä, että jos olisin päästänyt Olmin irti, en olisi nähnyt sitä ja sen ajohaukun villitsemiä tovereita enää ikinä. Toisaalta, minä myös toivoin sitä. Sitä, että koirat katoaisivat ja hetkeksi elämäni olisi vain aivan tavallista ja normaalia.

Ja niin siinä sitten kävi, että Olmin treenikausi päättyi jotakuinkin siihen hetkeen, kun se omaa treenivuoroaan odottaessaan repi auton takatilan sisukset. Kisakautta ei sen myötä koskaan tullutkaan, sillä koko koira harrastuksineen ja vietteineen ja oikkuineen tuntui liian uuvuttavalta. Ei ollut kunnollista treenikautta, kisakautta, eikä koko blogipostausta, johon olin hakenut potkua keväiseltä Lotta Vuorelan luennolta, joka käsitteli koiran liikuntaa ja fyysisen kunnon kehittämistä.

Lisäksi välttelimme ulkoilua aurinkoisina ja kauniina viikonloppuina, sillä Elna sai melko masentavan silmä -diagnoosin, josta en ole jaksanut kirjoittaa (vieläkään) mitään, sillä koko elämä on tuntunut vastoinkäymiseltä toisensa perään.

Olen ollut valtavan epävarma Intosta sen omituisen ja epäpätevän oloisen diagnoosin jälkeen ja nyt Alpi on nuori ja lupaava koira, jolle en yksinkertaisesti ole jaksanut opettaa yhtäkään temppua. Se osaa seistä kehässä ja tulla luokse käskystä, ja olla liikkumatta kun leikkaan sen kynsiä, ja siinä sen taidot jotakuinkin ovat. Se on sisäsiisti, mutta livahtaa etuovesta ulos aina tilaisuuden tullen ja sen liitämisharjoitukset ovat tuoneet sille itsevarmuuden, jonka siivittämänä se saattaa laskeutua sohvalle syliini siitäkin huolimatta, että sylissäni on jo posliinilautanen, jolla lepää päivälliseksi valmistettu makaroonilaatikko.

Mutta mikään ei (onneksi) kestä ikuisesti. Syksy toi mukanaan voimaantuneen olon, Elnalle suotuisammat ulkoilukelit, koirien kiinnipitokauden päättymisen sekä energian purkuun sopivat sänkipellot. Ja ennen kaikkea kahdeksan kuukautta vanhan liitäjämestarin, josta on kaikkien yllätykseksi kehittynyt vessapaperisilpun ja hedelmäpussin riekaleiden keskellä ihan fiksun oloinen koiranalku, vaikka koko kesän erityinen lennokkuus antoi olettaa jotain aivan muuta.

Ja niin minä myös kirjoitin. Kirjoitin kaiken koko kesän ajan painaneen ulos, ja nyt minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt pitkän ja voimauttavan meditaatioharjoituksen.

Pakka on taas kasassa. Tervetuloa syksy.