Kun koiranhoitaja soittaa, että koira on kadonnut

01/06/201908/09/2021 / Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi, Yleinen / Jätä kommentti

Koiranomistajan painajainen

Alpi oli lähtenyt evakkoon Sumun aloitettua juoksunsa. Se oli ollut poissa kotoa jo pari viikkoa, kun sain keskellä työpäivää sen hoitopaikasta puhelun, jonka jokainen koiransa hoitoon jättänyt koiranomistaja pelkää saavansa. Koira on kadonnut.

Koska katoaminen on Alpille hyvin epätyypillistä, asiaan oli aluksi vaikea suhtautua vakavasti. Alpi on koira, joka toimii kuin ajatus, seisoo aina ryhdikkäästi rinnallani ja on valmis tarttumaan toimeen, jos se kokee, että sen hulluille ideoille on käyttöä.

Varmaan näihin kokemuksiin pohjautuen kävin tyynen rauhallisesti kysymässä työkaveriltani, voisiko hän hoitaa seuraavan palaverin yksin, jos minä lähden etsimään koiraani. Minun onnekseni valtaosa työyhteisömme jäsenistä on koirarakkaita ihmisiä, ja niinpä työkaverini katsoi minua hölmistyneenä. ”Mikset ole jo matkalla?! Minä siirrän palaverin, tee sinä ilmoitus karkureihin!”

Työpaikalta pyyhältäessäni loin ilmoituksen Facebookin Karkurit -ryhmään. Ilmoitin vielä matkan varrelta hoitopaikan lähettyvillä asuville ystäville ja tuttavilleni.

Kun ensimmäiset silminnäkijähavainnot tulivat, aloin ymmärtämään, miten vakavasta tilanteesta on kyse. Kyyneleet alkoivat kohota silmiini. Ilmeni, että koirani oli kiiruhtanut autotien pientaretta aivan läkähdyksissä, mutta kukaan ei ollut ehtinyt pysähtyä auttamaan sitä.

Ilmoitus, joka meinasi hukkua muiden joukkoon

Olin juuri noussut moottoritien rampista ja päässyt oikealle puolelle kaupunkia, kun kännykkääni kilahti tekstiviesti. Siruhaku.fi ilmoitti, että lemmikkini on löytynyt ja sen voi noutaa vastakkaisesta suunnasta, eläinhoitolasta kaupungin toiselta laidalta. Minut tavoittanut ilmoitus oli automaattiviesti, jossa ei kerrottu, oliko koira elossa, pahoin loukkaantunut vai kunnossa.

Vaikka tiedon saanti näennäisesti helpottikin, olin kamalan pettynyt siihen, että lemmikkini löytymisestä ilmoitettiin tekstiviestillä. Tuntui, kuin koko kännykkä olisi ollut tukossa, sillä sen lisäksi, että hädissään olevat ystäväni yrittivät auttaa ja Facebook jakoi ilmoituksiaan siitä, kuinka moni ihminen on jakanut tai kommentoinut Alpin katoamisilmoitusta, aloin myös saamaan puheluita siitä, että koirani oli nähty. Tuntui hullunkuriselta, että ihmiset olivat valmiita soittamaan yli puoli tuntia sitten tehdyistä näköhavainnoista (kiitos niistä! Kaikki havainnot tulivat tarpeeseen), mutta itse koiran löytymisestä lähetettiin vain ankea tekstiviesti, joka jätti tulkinnalle pelottavan paljon tilaa – ja meinasi hukkua muun viesti- ja puhelukaaoksen sekaan.

Soitin tekstiviestissä olevaan numeroon. Olin äärettömän kiitollinen siitä, että tilanteessa, jossa sekunnit tuntuivat minuuteilta ja minuutit tunneilta, koko puhelinnumero ylipäätään oli suoraan viestissä, eikä sitä täytynyt enää erikseen etsiä. Kuulin, että koirani on elossa: sillä on vain pieni vekki jalassa.

Piina jatkuu

Koiran lunastaminen hoitolasta kruunasi tuskastuttavan pitkältä tuntuneen matkan toiselle paikkakunnalle ja sitten kaupungin toiselle puolelle. Hurjalta kuulostavat näköhavainnot ja kaikin puolin kammottava kokemus tuntui tiivistyvän, kun odottelin hoitolan oven takana. En ollut nähnyt Alpia moneen päivään, olin ajanut paikalle itku kurkussa ja olin koirastani edelleen tavattoman huolissani, mutta kukaan ei tullut avaamaan ovea. Soitin ovikelloa aluksi oikein pontevasti, sitten rauhallisesti ja lopulta hieman eri kulmista, mutta mitään ei tapahtunut.

Jatkoin soittamalla hoitolan puhelinnumeroon, mutta tavoitin ainoastaan automaattisen puhelinvastaajan – mitä ihmettä oli meneillään?

Lopulta ovi avattiin ja pääsin näkemään koirani. Vaikka hoitola oli pieni, tuntui, kuin Alpin häkille olisi ollut 10 kilometriä matkaa – olisin halunnut juosta, enkä kävellä hillitysti hoitolatyöntekijän takana.

Viimein oikean häkin kohdalla ovi avattiin ja häkistä pomppasi tutun näköinen olento. Se kulki nelin jaloin linkkaamatta tai ontumatta, mikä oli suuri helpotus. Alpi oli todella uupunut, ja vaikka se ilakoikin tulostani, se vaikutti äärettömän uupuneelta ja stressaantuneelta – eikä ihme. Vekki sen jalassa ei ollut mitenkään pieni, eikä sen karkumatka autojen lomassa ollenkaan vaaraton puhumattakaan siitä, että olin saanut tietooni, että karkumatkan oli käynnistänyt hoitopaikan naapurissa asunut, Alpia koko hoitojakson ajan hätyytellyt uroskoira. Jäljistä päätellen se oli lopulta rouhaissut palan koirastani, mistä johtuen Alpi oli päättänyt jättää turvattomat tilukset taakseen.

Koiran hoitolasta lunastaminen maksoi 25 euroa. Aloin soittamaan paikallisia eläinlääkäreitä läpi samalla, kun kiikutin surkean näköistä koiraa mukanani ulos ja autolle. Yllättävää kyllä, yksinkertaista haavan puhdistusta ja arviointia ei saatu tehtyä missään enää saman perjantai-iltapäivän aikana.

Haava näytti sen verran kookkaalta, syvältä ja kurjalta, etten halunnut odottaa sen kanssa seuraavaan (arki)päivään. Halusin, että se saa mitä parhaimmat edellytykset parantua nopeasti ja siististi, joten jatkoin soittokierrostani lopulta epätoivoissani ajanvaraushenkilökuntaa anellen.

Ensimmäisenä reagoi Itavet – mutta ongelmat jatkuvat

Jatkoin soittokierrostani. Kahden paikkakunnan ajanvarausjärjestelmät (ne, joita ei tarvinnut lähestyä nettilomakkeella) läpikäytyäni löysin apua loppu viimein Riihimäeltä, kun Itavet pieneläinklinikan väki otti asian hoitaakseen.

Vaan ongelmat eivät suinkaan loppuneet siihen. Kun olimme sopineet, että toisin koiran aivan pian näytille, kännykästäni loppui akku, eikä minulla ollut pienintäkään hajua siitä, missä päin Riihimäkeä Itavet tarkalleen ottaen sijaitsi.

Ajoin keskustassa miltei ainoaan tuntemaani paikkaan: Unelmalemmikit -nimiseen eläinkauppaan, jonne raahasin myös surkealta näyttävän, edelleen verta vuotavan koirani. Päivä oli kuuma ja auton ilmastointi oli edellisenä päivänä sanonut sopimuksensa irti (tietysti), joten tässä kohti pieni hengähdystauko auton ulkopuolella teki myös kaikin puolin nuutuneelle koiralle hyvää.

Onneksi me molemmat olimme tervetulleita vieraita. Unelmalemmikkien ystävällinen henkilökunta antoi minulle luvan ladata puhelintani ja opasti, miten löytäisin perille, jos akku vielä matkan aikana loppuisi. Juuri, kun sain 12% akkua ladattua huomasimme, kuinka pysäköinninvalvoja kirjoitti autoni tuulilasille sakkolappua. Tämä tästä vielä puuttuikin.

Kiitin pikaisesta avusta, nappasin koiran ja puhelimen latureineen ja lähdin kiiruhtaen kertomaan pysäköinninvalvojalle, että olen valtavan pahoillani. Täsmensin, että tulin paikalle syvästi järkyttyneenä hakemaan apua verta vuotavalle koiralle, enkä toiminut täydessä ymmärryksessä autoani parkkipaikalle jättäessäni.

Koiran avohaavan nähtyään pysäköinninvalvoja heltyi. Hän mitätöi jo kirjoitetun sakon ja kertoi, että selviytyisin tällä erää huomautuksella. Kiitin virkailijaa, lastasin koiran autoon ja jatkoin kiireesti kohti eläinklinikkaa navigaattorin ohjeiden mukaisesti. Päivän teemana tuntui olevan onni onnettomuudessa, sillä sen lisäksi, että vältyimme sakoilta vain nipin napin, myös autotien pientaretta vaeltanut koirani vaikutti pikaisten havaintojeni pohjalta selvinneen päivästä todellakin vain verrattain pienellä (mutta silti liian suurella) ruhjeella.

Eikä siinä vielä kaikki

Vaan koska elämässäni on tapana tapahtua kunnolla, sitten kun tapahtuu, ei ongelmia oltu vieläkään selätetty. Jostain syystä kännykkääni asennettu Google Maps kuvitteli, että olen liikkeellä kävellen ja etenen takaperin ilman, että asiaan pystyi mitenkään vaikuttamaan. Se ohjasi minut kerta toisensa jälkeen kävelyteille (ja väitti matka-ajaksi Riihimäen sisällä vielä 43 minuuttia), minkä vuoksi päädyin lopulta poistamaan sovelluksen ja asentamaan sen uudelleen toivoen parasta.

Hattutemppu auttoi, mutta asennuksen jälkeen puhelimen akusta oli jäljellä enää vain 3%. En voinut kuin kirota omaa kädettömyyttäni nykytekniikan edessä. Autossani ei ollut edes laturia, sillä olin ostanut autoksi tituleeratun varaosakasan työkaveriltani viikkoja aiemmin vain 30 eurolla. Siksi ei ollut suinkaan ihme, että auton toimimattomat sähköikkunat eivät voineet helpottaa oloamme, kun ilmastoinnin puhallin ei päästänyt pihaustakaan.

Puolimatkassa kännykän akkua oli jäljellä enää 1% verran. Hiki valui otsaltani, kun toukokuun viimeisen päivän porottava aurinko lämmitti kuumuvan auton sisätiloja. Yritin painaa kännykän näytöllä olevia tien nimiä ja suuntia tarkasti mieleeni, mutta tunnekuohun vallassa se ei ollut helppo tehtävä. Kädet tärisivät huolesta, raivosta ja järkytyksestä, auton sisälämpötila huiteli ties monessako kymmenessä asteessa ja Alpi läähätti ehkä kuumissaan, ehkä kauhuissaan. Se oli tullut seikkailuiltaan vain uuteen kaoottiseen hullunmyllyyn, jonka minä sille tarjosin.

Koiran jalassa olevaa haavaa ei voinut sitoa, mutta Apteekista mukaan tarttui harsoa, jolla antibakteerisen hunajavoiteen leviämisen kodin tekstiileille voi pyrkiä haavalapun kanssa estämään.

Apua pieneläinklinikalta Riihimäeltä – huh helpotusta

Lopulta saavuimme aurinkoiselle mäen kumpareelle. Tasakattoisen rakennuksen seinässä oleva Itavet -kyltti paljasti meidän olevan viimein oikeassa paikassa. Hengähdin syvään, vaikka sydämeni hakkasi vielä kauhuissaan – en edes tarkalleen ottaen tiedä miksi. Hengenhätää tässä ei ole kenellekään ollut. Alpi säikähti äkkinäistä liikettä ja ääntä, kun vedin käsijarrun päälle. Se ei ollut oma itsensä, mutta kuinka olisikaan voinut olla. Haava oli erittänyt koiran koivelle saakka, mutta me olimme selviytymässä painajaismaisesta seikkailusta voittajina.

Itavetin henkilökunta tervehtii jo aulassa iloisesti. Se vapautti heti huolesta nuutunutta olotilaani. Samalla, kun koiran haavaa puhdistettiin, ajeltiin ja tutkittiin, minä aloin jo kertomaan painajaismaisen päiväni kulusta.

Henkilökunta piti tilanteen hallussaan iloisella ja ystävällisellä olemuksellaan, eikä antanut minun vaipua epätoivoon, vaikka minusta tuntui, että kaikki energiani oli annettu loputtoman pitkältä ja paahteiselta tuntuneen seikkailun aikana. Tunteeni olivat heitelleet ääripäästä toiseen ja olin edelleen järkyttynyt: oma pieni Alpini, aina niin vakaa ja urhea.

Haavaa ei voinut tikata, eikä sitoa. Se täytyi vaan pitää puhtaana, erityisen huolellisesti ensimmäisten parin viikkon ajan. Haavanhoito on suurin heikkouteni, ja katsoin haavataskun puhdistusta sivusta miltei oksennus kurkussani. Kaikkeen varmaan tottuu.

Koiralle tarjottiin vettä, emännälle samoin. Osasivat Itavetissa myös eläimen omistajalle tarjottavan ”kriisiavun.” Kaikki järjestyy kyllä. Haava itsessään ei ollut vakava, mutta sen synnyn risteytyessä koko päivän kulkuun ja jännitykseen, oloni oli hirveä.

Lähdimme klinikalta takaisin toimistolle, jossa työpäiväni jatkui. Maanantain deadlinelle ei ollut tuuraajia. Ajatuksien harhaillessa pystyin lopulta työskentelemään vain pari tuntia puoliteholla – olin edelleen niin järkyttynyt katsoessani Alpin koivessa ammottavaa veristä aukkoa. Päätin, että tilanteeseen nähden minun on parempi siirtää loppupäivän työt viikonlopulle – olin aivan liian uupunut ja järkyttynyt saadakseni mitään aikaan.

Onni onnettomuudessa

Onni onnettomuudessa koira säästyi suuremmilta ruhjeilta. Autotien vierustalla kävelevälle whippetille olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Olen tavattoman onnekas, että sain Alpini kotiin elävänä.

Kiitos sille henkilölle, joka nappasi pienen seikkailijan autonsa kyytiin ja toimitti sen asianmukaisesti löytöeläintaloon, sekä kiitos kaikille Karkurit -ryhmästä ilmoitustani jakaneille. Kiitos ystäville, jotka auttoivat ja elivät mukana! Kiitos myös koiranhoitajalle, joka kustansi koiran hoitokulut: kesäiltapäivä äityi yllättävän kalliiksi.

Aika näyttää, miltä tilanteet aina niin luotettavan Alpin kanssa tulevat näyttämään tulevaisuudessa. Oloni on yhä järkyttynyt ja surullinen, sillä Alpin kohdalle ei ole koskaan osunut huonoja kokemuksia ja toivoin, että olisin saanut asian myös pidettyä siten.

Tilanne on erityisen harmillinen myös siksi, että otin uusia tilanteita opettelevan Sumun meille vain sillä varjolla, että muu pakka kotona oli kunnossa. Nyt olen huolissani siitä, onko minulla pian lenkeillä kädessäni kaoottinen nippu epävarmoja, toisille koirille hihnojensa päästä huutelevia koiria.

Onhan minulla kuitenkin Olmi, saatat ehkä ajatella, mutta Olmin henkisiä ominaisuuksia ei voi mitenkään verrata Alpin uskomattomaan tilannetajuun ja vakaaseen mielenhallintaan – joka nyt on saanut melkoisen kolauksen (samoin, kuin emäntänsä henkinen tila).

En missään nimessä olisi ottanut keskeneräistä, vielä opiskelevaa koiraa laumaan, joka ei seiso terveen itsevarmuuden siivittämänä omilla jaloillaan. Jotta suurta koiramäärää voi pitää ja hallita, jokainen yksilö täytyy tuntea läpikotaisin ja koiriin on pystyttävä luottamaan – jos kolmen koiran kanssa lähtee kävelylle puhtaan arpaonnen kera, voi tilanne äityä äkkiä hyvinkin kurjaksi. Siksi suhde jokaiseen laumanjäseneen täytyy olla hyvässä kunnossa – toivotaan, että tähän päästään vielä.

Aika näyttää, mihin tilanne kohdallamme asettuu. Koska koirat ja niiden kanssa vaivaton elämä on prioriteettilistallani korkealla, olen valmis siirtämään alun perin joulukuulle suunnitellun kesälomani kesäkuun alkuun. Tällöin pääsen tarttumaan mahdollisiin ongelmiin heti ajan kanssa eivätkä hankalat tilanteet pääse muhimaan pinnan alla – meistä kenelläkään. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että vaikeuksia kohdatessaan on tärkeää tarttua toimeen heti, kuten hevosen selästä tippunut ratsastajakin tekee.

Tekevälle sattuu, eikä elämästä aina selviä ruhjeitta. Hyvässä lykyssä voikin olla, että lopulta tilannetajulla varustettu, niin kamalan ihana Alpi näyttääkin kyntensä ja nousee tuhkasta kuin Feeniks lintu. Silti kokemukseen on syytä suhtautua nöyrästi: nämä ovat nyt ne kortit, joilla me astelemme kohti aurinkoista ja valoisaa kesäkuuta.

Miksi?

17/06/201809/09/2021 / Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / 18 kommenttia

Elna oli upea koira. Sillä oli niin vahva rooli minun elämässäni ja laumassamme, että sen menetys tuntui siltä, kuin olisin yhdessä hetkessä menettänyt vähintäänkin puolet perheestäni.

Olin kuvitellut, että meillä olisi vielä useita vuosia yhdessä. Sieluni silmin näin, kuinka tarkkaavaisesta Elnasta lopulta tulisi sellainen hassu mummokoira, joka olisi olemukseltaan hieman liian hoikka ja luiseva, mutta jonka silmistä paistaisi samanlainen lämmin ilo kuin aina ennenkin. Pystyin kuvittelemaan, kuinka se vielä vanhoilla päivillään hymyilisi minulle kotiin tullessani koko jäljellä olevalla hammasrivistöllään vielä silloinkin, kun sen voimat eivät enää riittäisi sen tavaramerkeiksi muodostuneiksi, pään korkeudelle toteutettuihin tasajalkapomppuihin ja miltei liioitellun innokkaaseen pepun sheikkaamiseen.

Menin paniikkiin kun ymmärsin, että väistämätön on jo nyt edessä. En tiennyt mistä aloittaa: olisin halunnut tiivistää kaikki vuodet, joita emme saaneetkaan, yhteen iltaan. Tuntui, että aika loppuu kesken ja niin eittämättä kävi. Se tuntui lohduttomalta ja epäreilulta.

Siksi, jos voin antaa sinulle yhden vinkin, kehottaisinkin tekemään koirasi kanssa jo nyt niitä asioita, joista olet aina haaveillut sekä ennen kaikkea niitä asioita, joista tiedät koirasi aina haaveilleen. Ota ne kuvat, joita olet suunnitellut ja videoi kaikki koirasi hassut tavat, joita haluat muistella myöhemmin. Joskus aika vain loppuu kesken, ja silloin mitään ei ole enää tehtävissä.

Sydämeni ja kehoni on vallannut niin järjetön tuska, että en kuvitellut, että lemmikkieläimen kuolema voi edes aiheuttaa sellaista. En muista, oliko se aiemmin tällaista, sillä nyt on vain tämä hetki ja epätietoisuuden sävyttämä suru. Elna ei olisi ansainnut tällaista.

Mutta koska Elna oli maailman ihanin tyttö, en halua pitää artikkelin sävyä mustana. Haluan kuitenkin kertoa, mitä tapahtui. Ehkä muistiinpanoni voivat joskus tuoda minulle tai jollekin muulle tärkeää tietoa, vertaistukea tai lohtua, vaikkakin päätöslukuun liittyvät karmaisevat kokemukset ja epätietoisuus on jotain sellaista, mitä en toivo kenellekään.

Aikuisen koiran epätyypilliset, mutta hälyttävät oireet

Kevät-talvella 2018 Elna alkoi poissaollessani oirehtimaan kahdeksanvuotiaalle luotettavalle narttukoiralle epätyypillisellä tavalla.

Lyhyen viikonloppuisen poissaoloni aikana Elna tuhosi näyttävän ja kookkaan huonekasvin, joka oli siihen saakka seissyt kenellekään harmia aiheuttamatta makuuhuoneen nurkassa. Olin sulkenut makuuhuoneen oven lähtiessäni kotoa, mutta se ei ollut hidastanut koiran aikeita.

Käytös oli Elnalle niin epätyypillistä, että sitä alettiin tutkimaan heti. Perustutkimuksissa ei ilmennyt mitään erityistä, mutta kuten minunkin, myös eläinlääkärin huomio kiinnittyi erikoisen värisiin hampaisiin, joista yksi sitten poistettiinkin myöhempien tutkimusten yhteydessä samalla, kun hampaissa todettiin parodontiitti ja TR-muutoksia (eli ns. hammaskaulavaurioita).

Samoihin aikoihin käytin Elnaa osteopaatilla. Sama osteopaatti oli edellisenä kesänä hoitanut Elnan migreenistä olemusta, joka ilmeni tuolloin mm. epäloogisena aggressiivisuutena ja tiukkuutena muita koiria kohtaan.

Tällä kertaa migreeniin viittaavia oireita ei ollut, vaikka kevätaurinko epäilemättä häikäisi koiraa, jolla oli edellisenä kesänä diagnosoitu myös silmänpohjanrappeumaa. Tämä tarkoitti sitä, ettei silmä reagoinut auringonvaloon pupillilla ja kovin aurinkoisilla keleillä Elna piti silmiään kiinni tai aivan raollaan. (Jos sinun koirasi kärsii samasta vaivasta, aurinkolaseja koirille voi ostaa mm. täältä.)

Vaikka koiran tutkimuksiin ja suun huoltoon oli käytetty lopulta yli 1000 euroa, kävi ilmi, ettei hoito ollut tuonut helpotusta koiran oloon. Siinä missä koira täysin ennen kuulumattomalla tavalla tuhosi poissaollessani alkuun huonekasvin toisensa perään – lopulta jopa puolitoistametrisen kaktuksen – se siirtyi lopulta tuhoamaan asuntoa kohtauksenomaisesti ja varsin satunnaisesti.

Elna vaikutti itsetuhoiselta. Se ei suinkaan jatkanut jopa piikikkäistä huonekasveista pehmeään sohvaan ja sohvatuoliin, vaan ikkunan karmeihin metalliosineen omien hampaidensa ja ikeniensä kustannuksella.

Kuten aiemmin kerroin, seinänaapurini oli eräänä päivänä töissä ollessani kuunnellut kotoani kantautuvia remontin ääniä ja lopulta, minun pyynnöstäni, mennyt katsomaan mistä oli kyse.

Elna oli pureskellut olohuoneen ikkunan pielet ja kaihtimien pielissä olevat muovi- ja metalliosat aivan, kuin sille olisi iskenyt pakonomainen tarve päästä pois asunnosta.

Se oli työskennellyt niin kiihkeästi ikkunan kimpussa, että sen suusta vuosi verta paitsi lattioille, myös roiskeina seinille ympäri asuntoa.

Tilanne tuntui käsittämättömältä ja oudolta. Elna, joka oli nauttinut täydestä luottamuksestani, tuntui yllättäen vieraalta eläimeltä, johon ei voinut luottaa. Sen käytös tuntui oudolta ja epäloogiselta.

Lisäaikaa ratkaisulle – elämää toimistokoirana

Elna alkoi kulkemaan mukanani töihin, ettei se satuttaisi itseään jäädessään kotiin. Se nukkui niin sikeästi toimiston lattialla, ettei se useinkaan edes herännyt, vaikka koirasta innostuneet työkaverini olivat varta vasten tulleet tervehtimään sitä. Se nukkui sellaista väsymystä, että jos en olisi tiennyt paremmin, olisin luullut sen kotiutuneen juuri kolmen viikon tunturivaellukselta.

Järjestely toimi muuten, mutta en voinut olla kiinnittämättä huomiota Elnan vakavoituneeseen olemukseen. Toki kahdeksanvuotiaassa koirassa saa jo näkyä elämänkokemus ja viisaus, mutta se ei tarkoita, etteikö koira voisi olla enää valtaosan ajastaan rento ja hyväntuulinen, oma-aloitteinen ja jopa kujeinen.

Arjessa Elna oli vetäytyvä, mutta toisaalta se oli ollut sitä jollain tasolla aina. Siinä missä Olmi ja Alpi haluavat aina olla aivan lähellä – mieluusti siis sylissä – Into ja Elna lojuvat, tai lojuivat, kotioloissa jossain, mistä koko asunnon tarkkailu oli helppoa: esimerkiksi avokeittiön pöydän alla tai pitkän eteisen lattialla. Molemmat olivat tehneet sitä aina.

Elnan vakavoituminen näkyi etenkin ohitustilanteissa lenkeillä. Sillä ei ollut tippaakaan huumoria, eikä se lopulta sietänyt ohitettavalta koiralta minkäänlaista vähääkään provosoivaa signaalia: liian intensiivinen katse, väärä hännän asento tai pöyhkeä olemus sai sen räjähtämään kohtuuttomasti siitäkin huolimatta, oliko tilannetta ennakoitu tai minkälaisella energialla minä ja muu lauma olimme liikkeellä. Entisestä ongelmakoirakouluttajan luotettavasta avustajakoirasta oli tullut ongelmakoira.

Kaikki muutokset sen käyttäytymisessä viittasivat kipuun, jonka syitä saatoin vaan arvailla. Migreeni? Silmäsärky? Hammassärky? Kaikki?

Syötin sille aika-ajoin kipulääkekuureja, mutta niiden saaminen ilman selkeää syytä oli vaikeaa eivätkä ne juurikaan tuoneet merkittävää muutosta koiran olemukseen.

Lähellä loppua

Teen toisinaan töitä myös etänä kotitoimistolta. Luulen, että Elna sai muutaman kerran erikoislaatuisen kohtauksen myös kotona ollessani, mutta ne eivät ehkä juuri läsnäoloni vuoksi äitynyt niin hurjiksi, kuin kohtaukset poissaollessani. Koira pyöri levottomana ympäriinsä, sen sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja se raapi minua ja huoneiston seiniä niin erikoisella tavalla, että minun oli helppo uskoa, että tässä rytäkässä menisi jopa huonekasvit ja ikkunapuut, jos koira tuntisi olevansa ahdinkonsa kanssa niin yksin, että se kokisi pakonomaista tarvetta purkaa sitä johonkin. Elna katsoi minua silmiin, läähätti, vinkui ja raapi tassuillaan kuin anoakseen apua, jota en osannut antaa.

Tällainen kohtaus kesti yleensä 15-45 minuuttia ja ehdin näkemään niitä yhteensä 3-4 kevään ja alkaneen kesän aikana. Koira ei rauhoittunut viereeni, vaikka laskeuduin sen tasolle lattialle ja yritin pyytää sitä lepäämään kanssani. Se läähätti ja vaelteli. Sen olo vaikutti epämukavalta.

Erään kerran kohtaus ei ottanut loppuakseen edes 45 minuutin jälkeen. Koira läähätti, miltei tärisi, hyöri ja pyöri ja vinkui. Se raapi minua, keittiön kaappeja ja olohuoneen seiniä, enkä minä osannut tehdä mitään muuta, kuin yrittää keksiä, ahdistiko sen hengitystä vai oliko se sydänkohtauksen partaalla. Lopulta laitoin kengät jalkaani ja koiran auton etupenkille ja lähdimme ajamaan kohti lähintä palvelevaa eläinklinikkaa.

Matkan puolivälissä selvisi, että klinikka johon pyrin ei juuri nyt poikkeuksellisesti pitänyt palveluksessaan yhtään eläinlääkäriä vaan pelkkiä hoitajia. Seuraavalle klinikalle olisi vielä pidempi matka, mutta lähdin sitä kohti. Matkan aikana soitin kolmannelle taholle, toisella paikkakunnalla sijaitsevaan Aistiin, jonka puhelimeen vastannut asiakaspalvelija kehoitti minua kääntymään ongelmakoirakouluttajan puoleen.

Minulla oli kamala olo. Koirallani oli mystinen, kamala ahdinko, enkä minä voinut auttaa sitä mitenkään. Tuntui, että valtaosa, joille koirani ongelmista kerroin, taputti minua olkapäälle ja kertoi, että meidänkin koira on joskus tuhonnut kämppää.

He eivät tunteneet Elnaa tai minun arkeani koirieni kanssa. Jotkut koiranpennut saattavat järsiä lattialle tippuneita kyniä tai eteisestä pihistettyjä kenkiä, mutta en näe logiikkaa siinä, että näennäisesti terveeksi todettu, fiksu aikuinen koira pistelisi asunnon uuteen uskoon oman hyvinvointinsa kustannuksella niin, että kotiin palaavaa omistajaa vastassa olisi ensimmäiseksi veripisaroiden ja -roiskeiden rivistö, joka veisi koiranomistajaa kuin murhapaikkatutkijaa yhä syvemmälle mysteerin ääreen.

Kun saavuimme toisen eläinklinikkavaihtoehdon pihaan, Elnan kohtaus oli ohitse. Otin sen autosta ja istuin sen kanssa parkkipaikkaa reunustavalle nurmialueelle samalla, kun silmäkulmaani kohosi yksinäinen kyynel. Kurkkua kuristi.

Elna nuuski nurmialuetta, haisteli tuulta ja katseli ohi ajavia autoja. Se oli rauhallinen. Minä tarkkailin sitä ja mietin, kävelemmekö me tuohon klinikkaan sisälle ja mitä minä siellä oikein kertoisin.

Lopulta astelimme klinikalle. Ei mennyt kauaakaan, kun minulta kysyttiin mitä olimme vailla. Kerroin Elnan kohtauksista niin hyvin, kuin osasin, jonka jälkeen hoitaja katosi takahuoneeseen keskustelemaan eläinlääkärin kanssa.

Lopulta molemmat tulivat tietokoneen ääreen ja sain koiralle hyvän ja reseptivapaan närästyslääkkeen nimen, sekä ajan ontumatutkimuksiin.

Loppujen lopuksi peruin koko ajan, koska en uskonut, että yksi uusi lääkäri voisi silmämääräisesti nähdä koirassa jotain sellaista, mitä aiemmatkaan lääkärit tai osteopaatti eivät olisi osanneet ottaa huomioon.

Kaiken lisäksi rahani olivat kirjaimellisesti loppu: olin jo käyttänyt koirien puskurirahaston kokonaan ja ottanut niin paljon lainaa Olmin ja Elnan keväisiin eläinlääkärikuluihin, että en ollut enää itsekkään selvillä siitä, milloin minun olisi kirjanpidollisesti mahdollista saada talouteni takaisin tasapainoon.

Arki jatkuu epätietoisuudessa

Arki jatkui samalla, kun ympärillämme leijaili ahdistava epätietoisuuden pilvi. Elnan kanssa yksinolojen harjoittelu aloitettiin ikään kuin uudestaan: työpäivät se oli mukanani toimistolla, mutta yksin toimistotilassani silloin, kun olin itse neuvotteluissa. Tämä järjestely toimi, sillä tullessani neuvotteluista takaisin työpisteelleni Elna nukkui useimmiten sitä samaa sikeää unta, jota se oli nukkunut neuvotteluihin lähtiessänikin.

Koiran saattoi kauppareissujen ajaksi jättää muiden koirien kanssa kotiin, mutta muuten tein kaikkeni, ettei se joutuisi olemaan pitkiä aikoja ilman ihmisten läsnäoloa.

Olimme löytäneet uudelta asuinpaikkakunnaltamme ihanan metsäalueen, jonka upeita maastoja tutkiessa oli helppoa kulkea 5 – 10 kilometrin lenkkejä. Koirat nauttivat pitkistä lenkeistä siinä missä minäkin ja tuntui pitkästä aikaa siltä, kuin arki pikkuhiljaa kannattelisi myös Elnaa.

Viimeinen avunhuuto umpikujasta

Sitten seurasi kohtalokas maanantai, jonka jäljet eivät varmasti hetkeen pyyhkiydy mielestäni. Viikonloppu oli ollut hyvä, olin viettänyt paljon aikaa kotona myös koirien kanssa ulkoillen, eikä mitään mielestäni erikoista tai merkittävää ollut tapahtunut.

Palaverien täytteisen työpäiväni vuoksi Elna oli jäänyt maanantaina kotiin noin viiden tunnin ajaksi.

Koti ei kuitenkaan enää kotiin palattuani näyttänyt kodilta, vaan vähääkään liioittelematta kaiken sen veren ja sekasotkun keskellä murto- ja murhapaikalta.

En ymmärrä, miten koirasta oli tullut niin itsetuhoinen. Veri lattioilla, kaappien ovissa, seinillä, ovessa ja ikkunoissa kertoi koiran epätoivoisesta ahdingosta.

Takaoven puulista oli syöty ja oven edusta oli täynnä verensekaista puusilppua, sekä ennen kaikkea ovesta irrotettujen peltikaihtimien osasia ja pieniksi purtuja teräviä, verisiä peltipaloja. Minun on vaikea hahmottaa, mikä logiikka kaihtimien irrottamisessa ja sitten silppuamisessa on ollut, sillä pelti on revetessään terävää ja sen pieniksi paloiksi pureskelu on varmasti tuntunut pahalta.

Tai mikä logiikka oli siinä, että koira oli sen jälkeen purkanut yhden muuttolaatikon ja yhden Ikean kassin. Repinyt näiden reunat niin, että ympäriinsä oli paitsi tavaraa, myös rikkinäisten ikenien ja mahdollisesti katkenneiden hampaiden aiheuttamaa veristä pahvi- ja muovisilppua.

Takaovi, ovenkahva ja olohuoneen ikkunat olivat ikään kuin taistelun tohinassa syntyneiden verijälkien, roiskeiden ja painautumien sekä verinorojen peitossa. Samoin kuin ikkunanpielet, joista oli revitty kaihtimien naruille tarkoitetut muoviosat ruuveineen. Verta oli paitsi olohuoneessa, myös keittiössä ja eteisessä.

Verisiä tassunjälkiä kulki siellä täällä ja koirien vesikupissa oli punaista vettä.

Raastavia päätöksiä

Kuvasin todistusaineiston. En tiedä miksi. Ehkä siksi, että voisin palata siihen ikävöidessäni ja katuessani lopetuspäätöstä ja lopulta todeta tehneeni oikean ratkaisun. Että näkisin kuvista, kuinka paha olo koiralla on täytynyt olla ja, että sen vuoksi voisin oikeuttaa suunnittelemani murhan, jollaiselta tekemäni lopetuspäätös minusta tuntui.

Olin jo edellisen ikkunaremontin myötä päättänyt, että kolmas kerta toden sanoo ja tässä se nyt oli – verisempänä ja karmivampana kuin olisin osannut kuvitella. En ollut ikinä nähnyt sellaista koiran aikaansaamaa tuhoa.

Tuskan ollessa suurimmillaan ajattelin, että Elnan kuoleman jälkeen vain laittaisin blogiini veriset ja kamalat kuvat kodistani lyhyen ”ei herkimmille” -varoitus-saatteen kanssa. Tuskan hellittäessä otettaan ymmärsin, että en halua mässäillä asialla, joka on perustunut jonkun toisen äärimmäisen pahaan oloon tai todelliseen hätään. Ne kuvat eivät kuulu tänne, mutta laitoin ne liitteeksi Eviran ruumiinavauslähetteeseen.

Vaivuin suunnattomaan epätoivoon nähtyäni oman kotini ja koiran, joka ei osannut kertoa mitä oli tapahtunut. Tiesin sisimmässäni miten tarina tulisi päättymään, mutta tiedustelin apua vielä kahdelta eläinklinikalta ja kysyin neuvoa ongelmakoirien käyttäytymiseen keskittyvästä ryhmästä netistä.

Sain Elnalle reseptin ahdistuslääkkeisiin, mutta ajatus koiran aivotoimintaan kemiallisesti vaikuttamisesta ei tuntunut luontevalta. Koiran viestejä tulee kuunnella silloinkin, vaikka se itsestä tuntuu pahalta ja sisimmässään haluaisi vain jatkaa taistelua ja löytää keinon.

Olin murtunut. Lopetuspäätöksen tekeminen tuntui elämäni vaikeimmalta päätökseltä etenkin, koska asetelma oli täysin epäreilu. Rahat, ideat ja ymmärrys oli loppu, mutta en myöskään kokenut, että lopetukselle olisi selkeää perustetta, vaikka samaan aikaan olikin.

Lähdin koirien kanssa metsään. Elnan tuuhea häntä vaappui sen selän päällä kiekuralla puolelta toiselle. Se tarkkaili ympäristöään, tutki ojanpenkkoja ja leikitti nuorempiaan, eikä mistään olisi voinut päätellä, että vain hetkeä aiemmin se oli somistanut kodistamme painajaismaisen verinäyttämön.

Oloni kävi yhä tukalammaksi. Elna ei antanut vihjeitä olostaan, mutta sitä ei myöskään uskaltanut jättää hetkeksikään yksin. Tarkkailin sen olemusta ja mietin pääni puhki. Sydämeeni sattui, koska en ollut valmistautunut siitä luopumiseen, tällaisten asioiden kohtaamiseen tai mihinkään niistä tunteista, joiden keskellä yllättäen olin.

Epätietoisuus ja se, että jouduin päättämään jonkun toisen elämästä ajoi minut melkein hulluksi. Sydämeen sattui niin, että se tuntui fyysisenä viiltävänä kipuna rinnassa.

Perjantai-aamuna ymmärsin, etten voisi enää viikonlopun yli katsoa Elnaa sen luottavaisiin silmiin samalla, kun suunnittelin sen murhaa. Tartuin puhelimeen ja yritin pitää itseni kasassa, mutta murruin, kun keskustelimme niistä vaihtoehdoista, joilla ruumis – siis minun Elnani – saataisiin tutkittavaksi Eviraan lopetuksen jälkeen.

Jo pelkkä ajatus Elnasta luopumisesta tuntui käsittämättömän pahalta, mutta myös siltä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut. Se oli sellaisenaan asia, jota en olisi halunnut kohdata. Vielä vähemmän olisin halunnut kuulla siitä, kuinka koiran ruumis tulee pakata muovipussiin ja kuljettaa lopetuksen jälkeen Riihimäeltä Helsinkiin – siis jos mielii sen tutkimista – tai toisena vaihtoehtona ajoittaa koiran lopetus maanantaille, jolloin ruumiin saisi Matkahuollon kyytiin.

En tiennyt mitä tehdä, sillä kaikki vaihtoehdot tuntuivat ihan kamalilta. Tuntui väärältä pitää elossa koiraa, joka käyttäytyi itsetuhoisesti, mutta jonka lopettaminenkaan ei tuntunut tilannetta yhtään helpottavalta vaihtoehdolta. Toisaalta 8-vuotiaan erinäisistä vaivoista jo valmiiksi kärsineen koiran loputon tutkiminen ei sekään ollut järkevää tai edes taloudellisesti mahdollista, mutta pääni sisällä lopetukseenkin liittyi useita ristiriitoja ja kysymyksiä.

Tunsin itseni murhaajaksi. Tuntui, että petin Elnan, Inton, Olmin ja Alpin. Koko perheeni ja vielä itseni, koska en vain yksinkertaisesti osannut ja pystynyt tekemään enempää.

Kiitos vuosista, rakkaani, hyvästi ystävä

Elna lopetettiin perjantai-iltana. Vaikka se vaipui uneen rauhallisesti, kokemus oli raastava. Kun sielu oli jättänyt kehon ja sydän todettu pysähtyneeksi, pakkasin Elnan, oman perheenjäseneni, hoitajan kanssa isoon keltaiseen jätesäkkiin, joka suljettiin nippusiteellä. Tunsin, kuinka pala sydämestäni murtui tuhansiksi pieniksi siruiksi.

Valitsin kuvastosta Elnaa parhaiten kuvaavan uurnan sen tuhkille. Ennen kuin saisin tuhkat kotiini, olin tehnyt päätökseni ja kuljetin koiran ruumiin autoni takaluukussa Helsinkiin Eviran kylmiöön. Syytä koiran oirehtimiselle lähdettäisiin tutkimaan ruumiinavauksen kautta.

Elnan lopetuksesta on tätä kirjoittaessani kulunut viikko ja kaksi päivää. En edelleenkään tiedä, mitä ajatella. Raastavin kipu on hellittänyt, mutta koti tuntuu tyhjältä ja mielessäni on vain yksi ajatus. Miksi?74

Mitä kuuluu koiraperheeseen

16/05/201808/09/2021 / Jenna / Koiran terveys ja hyvinvointi / Jätä kommentti

Into ja minä odotimme toukokuuta innolla. Ja niin odotti muukin lauma: muutimme huhti-toukokuun vaihteessa aivan uusiin maisemiin. Kotiin, joka on hieman edellistä isompi ja kotiin, joka sijaitsee pienen metsäalueen kupeessa, aivan uusien ja erilaisten lenkkimaastojen äärellä.

Huhtikuun loppu meni hujauksessa. Heti Lontoosta palattuani tavanomaisen lennokas arki sai minusta otteen ja juuri ennen varsinaista muuttoa suuri musta belgipoika liittyi hoidokkina lauman jatkoksi.

Koira oli sama, jonka luona vietimme viikon talvella. En muuton vuoksi voinut tällä kertaa lähteä sinne, missä meille olisi ollut tilaa, vaan jouduin olosuhteiden pakosta ottamaan nuoren uroksen meille. Se huolestutti minua etukäteen. Kolme nuorta urosta ja yhteensä viisi koiraa pienessä asunnossa muuttorumban keskellä. Sijainnissa, jota reunustavat lenkkimaastot ovat pääsääntöisesti vilkkaasti liikennöidyt.

Ei mikään kovinkaan herkullinen kombo, mutta jostain syystä kaikki sujui paremmin kuin osasin odottaa. Lenkkeilin taajamassa viiden koiran kanssa ja sisällä koirat lepäsivät sulassa sovussa toistensa lähettyvillä. Tosin tätä harrasti lähinnä nuoriso, sillä Into majaili tavalliseen tapaansa keittiön pöydän alla ja Elna jossain, missä sen vahtiviettiä oli optimaalisinta toteuttaa.

Maaliskuun lopulla kerroin Olmin murheellisista varpaista, jotka turposivat yhden viikonlopun aikana kuin ammattileipurin kohokkaat. En koskaan palannut kertomaan, miten varpaiden kanssa kävi, koska seuraavaksi huomasin jo pakkaavani matkalaukkuja ja sitten löysinkin itseni Lontoosta.

Olmin kontrollikäynti Helsinkiin oli aivan oma lukunsa. Vihjasin jo Olmin varpaita koskevassa postauksessa surkeasta tunnelmasta, joka piinasi korvieni väliä, mutta se, miten surkeaksi tilanne lopulta eskaloitui, oli täysin omaa luokkaansa.

Tein Olmin kanssa toimistopäivää työpaikallani Riihimäellä ja suunnittelin jo lähtöä eteenpäin – siis Helsinkiin Mevetissä suoritettavalle kontrollikäynnille – kun kotini seinänaapuri otti yhteyttä.

Hän halusi varmistaa, olenko kotonani tekemässä remonttia. Koko päivän asunnostani oli kuulunut remontin ääniä, mutta autoani ei näkynyt parkkipaikalla.

En usko, että kukaan muu kuin ihmiset, jotka asuvat itsekseen vuokra-asunnossa neljän koiran kanssa, voivat ymmärtää sitä tunnetta, minkä äärelle ihminen pysähtyy kuullessaan tuollaisen lauseen. Ja ollessaan aivan liian kaukana kotoa siihen nähden, että siellä pitäisi jo olla – tai olisi ilmeisesti pitänyt olla jo aamusta alkaen.

Puhelimessa koitti varmasti pitkä hiljainen hetki, kun yritin prosessoida sen, mitä naapuri oli juuri kertonut.

Onneksi naapurillani oli asuntoni vara-avain. Olin antanut sen, koska toisinaan työpäiväni saattoivat venyä ja koirien pihapissattajalle saattoi olla tarvetta. Sovimme, että hän menisi katsomaan mistä oli kyse. Minä jäin odottamaan, mitä asunnostani paljastuisi.

Aloin saman tien tekemään lähtöä työpaikaltani ja ennen kuin ehdin ovesta ulos, naapuri soitti uudelleen. Hän kertoi, että koirat olivat tulleet eteisessä iloisesti vastaan, mutta lattioilla ja seinillä oli veriroiskeita. Kaksi muutamaa päivää aiemmin saamaani syntymäpäiväkukkakimppua oli revitty maljoistaan ja silputtu, mutta ne eivät voineet olla syynä sille, että veritahroja oli kaikkialla.

Loppujen lopuksi naapuri paikansi, miten veritahrat olivat voineet syntyä. Olohuoneen ikkunan pielet oli pureskeltu pieniä muovi- ja metalliosia myöten ja Elna käyttäytyi häiritsevän omituisesti: läähätti ja hyöri, mutta kävi naapurin istuttua lattialle tätä hyvin lähelle, ikään kuin turvaan, ja rauhoittui siihen sitten syvään uneen.

Koirat olivat siis päällisin puolin kunnossa – verta tihutti ainoastaan Elnan suusta.

Olin jo miltei puolimatkassa takaisin kotiin – siis aivan päinvastaiseen suuntaan, missä Olmin tassukontrolli oli – kun lopetimme puhelun. Päässä suhisi ja itketti. Vaikka tottakai kukkien tuho ja kodin turmio sekä sen aiheuttamat kustannukset harmittivat, kaikista eniten harmitti Elna.

Tunsin oloni riittämättömäksi. Ymmärsin, ettei ole mitään väliä, paljonko välitän ja rakastan, kuinka tärkeänä sitä ja sen hyvinvointia pidän ja kuinka paljon maallista mammonaa olen valmis laittamaan siihen, että kaikki olisi taas hyvin. Sen ei ole väliä, koska sellaiset asiat eivät loppujen lopuksi merkitse mitään. Jos asiat ovat huonosti, ne ovat huonosti.

Riittämättömyyden tunne kumpusi myös siitä, etten ymmärtänyt koiran mielenliikkeitä. En, vaikka kuinka halusin. Me emme puhuneet samaa kieltä, vaikka olin opiskellut vuosia, tarkkaillut ja katsellut koirien touhuja objektiivisesti ja tehnyt paljon havaintoja. Luulin tietäväni jotain, mutta aina, kun luulee tietävänsä jotain huomaakin, ettei oikeastaan tiedä mitään.

Kerroin ajatuksistani myös Instagramissa ja sain valtavan paljon kommentteja. Kiitos niistä. Kommentteja tuli niin paljon sekä kuvan yhteyteen, että yksityisviestein ja Facebookissa, että en ole vielä ehtinyt vastaamaan kaikkiin, mutta tulen kyllä vastaamaan.

Kello oli jo liikaa, kun pääsin kotiin. Kiitin naapuria, joka oli siivonnut pahimman sotkun ja lohduttanut Elnaa (kelatkaa mikä tyyppi! <3) ja lastasin kaikki koirat autooni mukaan Helsinkiin. Olmin tassukontrolli oli jo aivan juuri ja minä olin ihan väärällä puolella Etelä-Suomea.

Matkalla tiputin Alpin hoitoon. Vihani kohdistui siihen, koska olin jo aiemmin pitänyt sitä syypäänä laumamme alati horjuvaan tasapainoon. Olin koko kevään miettinyt, olinko tehnyt virheen ottaessani sen luokseni. Se oli pääpiirteittäin ominaisuuksiltaan hieno koira ja sen hermorakenne oli ihailtavan hyvä, mutta laumakoirana se ei loistanut taidoillaan.

Kun Elna oli aiemmin keväällä tullut kaksi kertaa juuri nukutuksesta heränneenä kotiin, Alpi oli pyrkinyt härkkimään sitä koko illan. Se ei uskonut, kun minä kielsin sitä ja sen mielestä oli lähinnä hassua, kun lopulta Elnakin – kaiken sen nukutustahmeuden keskeltä – joutui myös kieltämään sitä. Otin sen illaksi hihnaan, jotta minun olisi helpompi ohjailla sen käytöstä, mutta hihnassakaan se ei saanut silmiään irti hassusti käyttäytyvästä Elnasta, joka oli vain hetkeä aiemmin herätetty nukutuksesta.

Kun sinä iltana olimme lähdössä iltalenkille, Alpi hyppäsi Elnan selkään kuin astuakseen tätä. Kahdeksanvuotiasta narttua, laumamme kiistatonta kuningatarta. Ennen kuin minä ehdin sanomaan mitään, Elna ärähti, jolloin Alpi nappasi sen niskanahasta kiinni ja ravisti.

Sen jälkeen Alpi sai minulta sellaista palautetta, että jopa Into ja Olmi pidättelivät hengitystään. Elna seisoi aloillaan yhä hieman pöllyissä. Alpin olemus ei sen sijaan muuttunut: se seisoi vielä palautteenannon jälkeenkin ryhdikkäänä ja katsoi minua sitten huvittuneena silmiin kuin sanoen: ”hei hermanni, joko mennään sinne lenkille?”

Sen kumartelemattomassa teinipoika-asenteessa on piirteitä, joita en voi sietää. Toisinaan ihailen sen järkkymätöntä olemusta, mutta arjessa ja laumassa se voi olla hyvinkin haasteellinen. En ole mikään suuri johtajuusteorian kannattaja, mutta koen, että on asioita, joita koiran on hyvä kunnioittaa. Samalla tavalla, kuin me ihmiset kunnioitamme kuumaa hellaa tai tien varressa nopeuksia mittaavaa poliisiautoa.

Uskon, että vanhemmiten Alpi puhkeaa kukkaan, mutta ensimmäisessä kolmessa vuodessa voi olla kestämistä. Minua ei ole helppo provosoida, mutta jos minun laumaani kohtaa uhka tai kiusanteko – tuli se sitten ulkopuolelta tai lauman sisältä – en epäile puuttua tilanteeseen. Minun Elnaani ei kosketa noin, ei etenkään silloin, kun se ei itse pysty puolustautumaan.

Oli kaikkien kannalta hyvä, että minulla oli paikka, minne pystyin Alpin tiputtamaan. Ennen kaikkea minä kaipasin lomaa koirasta, joka kaiken aikaa käänsi kaiken mahdollisen huomion itseensä.

Sen lisäksi, että mietin Helsinkiin ajaessani sitä, kuinka paljon me muut kärsimme tilanteesta Alpin kanssa, mietin myös sitä, kuinka paljon Alpi itse kärsi. Siitä, ettei se ollut jatkuvasti jakamattoman huomion keskipisteenä (mitä se tuntui niin kovasti tavoittelevan) ja siitä, että jouduin jatkuvasti puuttumaan sen toimiin.

Kevät Alpin kanssa tuntui siltä, että jouduin koko ajan pyytämään sitä lopettamaan sen, minkä se oli juuri keksinyt ja pyytämään sitä kiinnittämään huomionsa johonkin muuhun juttuun – mikä ei sen mielestä tietenkään ollut yhtään niin mahtavaa. Rennossa ja rauhallisessa mielentilassa lenkkeily tuntui olevan Alpille kirosana, sillä Alpi halusi vain mennä täysiä – siitäkin huolimatta, että ulkoilin sen kanssa myös kahdestaan ja yritin purkaa sen energiaa villeihin frisbee -leikkeihin ja jalkapallo-otteluihin.

Puin tunnin ajomatkalla puhelimessa myös Elnan tilannetta ensin ystäväni kanssa ja sitten sellaisen koiramiehen kanssa, joka oli palveluskoirapiireissä nimekäs ja jonka kanssa olin vaihtanut pari sanaa joskus vuosia sitten poliisikoiralaitoksella.

Hänenkin mielestään Elnan oireilu oli kummallista, mutta hän otti puhelun aikana esille ajatuksina mm. epilepsian sekä ääniarkuuden, mikä joillekin koirille ilmaantuu iän karttuessa kuin yöstä.

Keskustelimme pitkään siihen nähden, että emme entuudestaan tuntenut toisiamme. Sitten kiitin häntäkin avusta ja parkkeerasin autoni Mevetin parkkihalliin. Emme olleet vielä myöhässä, mikä oli suoranainen ihme iltapäivän tapahtumarikkauteen nähden.

Pahin turvotus Olmin tassusta oltiin saatu hillittyä antibioottikuurilla ennen kontrollikäyntiä ja nyt tassua oli helpompi tutkia. Eläinlääkäri päätyi kurkkaamaan kirurgisesti turvonneen kohdan sisälle ja tunteja myöhemmin hän kertoi, että tassussa sisällä oli orgaaniseen aineeseen viittaavia löydöksiä: eli mitä todennäköisesti ärhäkän reaktion ja tulehduksen oli aiheuttanut jokin tassun sisälle työntynyt tikku tai muu vastaava.

Olin tämän kuullessani suunnattoman helpottunut, sillä pelkäsin, että tassuihin aiemmin tehdyt keinotekoiset ligamentit olisivat aiheuttaneet ongelmia ja jouduttaisiin poistamaan mittavassa projektissa. Näin ei kuitenkaan onneksi ollut: nyt meidän piti enää vain huuhtoa ja puhdistaa leikkauskohtaa hyvin ja pitää tassusankari levossa, niin koira palautuisi ennalleen ja edessä olisi ihan tavallinen kesä, jonka aikana voisimme nauttia liikunnasta, uimisesta ja aurinkoisista päivistä.

Ja niin Olmi parantui. Tassut voivat nyt hyvin ja Alpillekin kuuluu hyvää. Se palautui laumaamme oltuaan pari viikkoa poissa.

Sen loma muualla teki hyvää meille kaikille, ennen kaikkea omalle henkiselle jaksamiselleni. Se on nyt hieman rauhoittunut, mutta on se edelleenkin Alpi. Viime viikolla se kakkasi Inton päähän ja arki-iltaisin se kantaa suussaan tyhjiä ruokakuppeja, joiden kolistelu on sen mielipuuhaa. Sitten kun taas on ruokinta-aika, ruokakuppeja saa etsiä ympäri asuntoa. Toisinaan niitä löytyy sohvalta tai sängyltä, välillä kylpyhuoneesta.

Hyvästelin sen yhtenä perjantai-iltana rautatieasemalla, kun se lähti omien kavereidensa kanssa Tampereelle ja seuraavana sunnuntai-iltana se tuli samaan paikkaan takaisin. Se oli viikonlopun kisaamassa Siirin kanssa junior handler -kehissä ja reissunsa jälkeen se nukkui kolme päivää liikauttamatta eväänsäkkään. Reissusta toivuttuaan se on taas jatkanut omaa alpimaista eloaan.

Huomaan, että tällä hetkellä asenteeni sitä kohtaan on reilu ja avoin ja arki sen kanssa on taas ihan mukavaa. Alpi on vain niin suuri persoona, että se on välillä yksinkertaisesti liikaa, eikä tarvita montaakaan vastoinkäymistä yhdistettynä sen ilkikuriseen hymyyn, kun minä olen jo oman jaksamiseni äärirajoilla.

Onneksi se on sentään perinteisin mittarein helppo koira: se kulkee hihnassa pääpiirteittäin hyvin, ei huuda toisille koirille ja ulkoillessakin sen luoksetulo on varma (paitsi jos se innostuu juoksuttamaan malia). Se ei ymmärrä mitään rusakkojen päälle ja kotona sisällä se on läheisyyttä rakastava kainaloinen – aina, kun ei ole liian kiireinen touhutessaan jotain muuta. Kyllä siitä tulee vielä hieno ja upea koira, jonka vuoksi tulen vuodattamaan kyyneleitä. Onhan se sitä jo nyt. Se vain tarvitsee tilaa ja aikaa ja minun täytyy tulla pois sellaisesta maailmasta, jollaisessa olen koirieni kanssa tottunut olemaan.

Sellainenhan jokainen koira on. Omanlaisensa polku aivan uudenlaisiin maisemiin.24